Albert Park
Well-known member
VOIMAA!!
In Memoriam: MIKKO MAUNULA 20.09.1967-07.07.2007
- Viestiketjun aloittaja 72
- Aloituspäivämäärä
312T4
Lehtori
Olen sanaton ja voimia sinulle! Isää on ollut minullakin ikävä, mutta jotenkin tiedän, että hänellä on kaikki hyvin, vaikka häneltäkin jäi elämä pahasti kesken. Uskon, että kuolleet elävät josain muualla ja ovat kuitenkin läsnä elämässämme, mutta he eivät saa vain ilmaista itseään meille! Se helpottaa:ahem:72 sanoi:
Sam
Muumipappa
Näin sitten viime yönä unta, että vierailin Maunuloiden luona. Mikko huolehti pienestä tytöstä hyvin innokkaasti ja ylpeänä.
Sam
Muumipappa
Olit. Juuri sinun seuranasi teille olin tulossa. Siellä Mikko odotti pienokaisen kanssa.72 sanoi:
Kaktus
Well-known member
- Liittynyt
- 20.7.2001
- Viestit
- 4980
Jaksamista. Tilanteesi on käynyt mielessä monesti arkielämän keskellä. Vaikea ymmärtää, mitä kaikkea joutuu siinä tilanteessa käsittelemään ja miten siitä voi selvitä. Sinulla on kuitenkin onneksi tähtisilmäinen pikkuinen, joka on osa Mikkoa. Hänen ansiosta et ole ihan yksin. Kyllä me kaikki täälläkin henkisesti seisomme siinä rinnalla. Jos on mitään, mitä voi tehdä, niin täällä on varmasti lauma ystäviä, jotka ovat valmiita tarttumaan asiaan. Voimia ikävään
72
Well-known member
- Liittynyt
- 14.2.2000
- Viestit
- 16061
Kaktus sanoi:
Kiitos paljon!
Kuulemma keskiarvoisesti toipuminen vie 2 vuotta, en ole edes puolivälissä. Tämäkin on tietysti yksilöllistä. Kyllä se aina kulkee tämä asia mukana vaikka aika kuluukin. Olenkin tosi kiitollinen forumilaisten tuesta, tänne voi purkaa tuntojaan, ja on tärkeää, että joku ymmärtää mahdollisesti miltä tuntuu.
Pikkulikka pitää mut kiinni arjessa ja myös se, että palasin töihin.
Siltikin erilaiset tunteet kulkee yhä läpi, varmaan pitkään. Haudalla käynti tuntui kuitenkin hyvältä.
Knoukka
Well-known member
- Liittynyt
- 25.5.2000
- Viestit
- 27426
Omasta puolestani, ja aika läheltä äitini surua seuranneena, voin todeta että noi kuukaudet olivat tavallaan vaikeampia kuin alun syvä, viiltävä ja osin juhlavakin suru. Vaikeaksi suruvuoden lopun teki että vasta sillon sitä alko ymmärtää ja hyväksyä, että poismennyt ei enää takaisin tulekaan. Ei yhtään sanaa enää puolin eikä toisin, ei koskaan. Piti kyetä todellisiin jäähyväisiin, piti päästää lopullisesti irti ja se oli vaikeaa. Eikä surun arkipäiväistyminenkään helpottanut tilannetta yhtään.72 sanoi:
Mutta tossa vuodenvaihteessa, hieman yli vuoden jälkeen, aloin huomata suuria muutoksia äidissä. Ja itsessänikin. Elämä alkaa todellakin voittaa. Ja suru alkaa yhä enemmän vaihtua kaipaukseksi. Ja tulee aito ilo.
Ja ymmärrän että mainitsemallani surujuhlalla tarkoitetaan sitä kun suru peittää kaiken alleen: arjen, rutiinit, läheiset- ihan kaiken ja muiden sitä kanssasurressa. Itselläni jäi se vaihe valitettavasti kesken ja jouduin paljon myöhemmin sen käymään läpi. Ihminen jota luulin ystäväkseni käytti häikäilemättä tilannettani hyväkseen, omien tunteiden ja etujen ajamiseen, koston välineenä. Se mun syvin suruaika siis suoraan sanoen häpäistiin ja rikottiin. Vieläpä useaan eri otteeseen. Kaksinaamaisesti ja tekopyhästi, jälkikäteen vähätellen ja selitellen.
Vasta nyt kykenen sen teon aitoa anteeksiantoa tekemään. Mutta se luottamus ja ystävyys, jota ei koskaan aidosti ollutkaan, ei tule koskaan palaamaan. Sitä kun ei enää kaipaa järki eikä sydän. Mutta, onneksi, anteeksiannon myötä tämä rikkoja lakkaa olemasta tärkeä, ja se on erittäin vapauttava tunne. Kaikki ihmiset eivät ole edes katkeruuden, vielä vähemmän vihan arvoisia. Joskus on vaan paras lähteä ja unohtaa.
Mutta tämäpä meni mun omien tunteiden kelaamiseen, ehkä siihen oli tarve ja toivottavasti 72 ei tästä pahastu vaikka näin tässä toikissa tein.
Voimia ja uskoa tulevaisuuteen!
72
Well-known member
- Liittynyt
- 14.2.2000
- Viestit
- 16061
Knoukkari sanoi:Omasta puolestani, ja aika läheltä äitini surua seuranneena, voin todeta että noi kuukaudet olivat tavallaan vaikeampia kuin alun syvä, viiltävä ja osin juhlavakin suru. Vaikeaksi suruvuoden lopun teki että vasta sillon sitä alko ymmärtää ja hyväksyä, että poismennyt ei enää takaisin tulekaan. Ei yhtään sanaa enää puolin eikä toisin, ei koskaan. Piti kyetä todellisiin jäähyväisiin, piti päästää lopullisesti irti ja se oli vaikeaa. Eikä surun arkipäiväistyminenkään helpottanut tilannetta yhtään.
Mutta tossa vuodenvaihteessa, hieman yli vuoden jälkeen, aloin huomata suuria muutoksia äidissä. Ja itsessänikin. Elämä alkaa todellakin voittaa. Ja suru alkaa yhä enemmän vaihtua kaipaukseksi. Ja tulee aito ilo.
Ja ymmärrän että mainitsemallani surujuhlalla tarkoitetaan sitä kun suru peittää kaiken alleen: arjen, rutiinit, läheiset- ihan kaiken ja muiden sitä kanssasurressa. Itselläni jäi se vaihe valitettavasti kesken ja jouduin paljon myöhemmin sen käymään läpi. Ihminen jota luulin ystäväkseni käytti häikäilemättä tilannettani hyväkseen, omien tunteiden ja etujen ajamiseen, koston välineenä. Se mun syvin suruaika siis suoraan sanoen häpäistiin ja rikottiin. Vieläpä useaan eri otteeseen. Kaksinaamaisesti ja tekopyhästi, jälkikäteen vähätellen ja selitellen.
Vasta nyt kykenen sen teon aitoa anteeksiantoa tekemään. Mutta se luottamus ja ystävyys, jota ei koskaan aidosti ollutkaan, ei tule koskaan palaamaan. Sitä kun ei enää kaipaa järki eikä sydän. Mutta, onneksi, anteeksiannon myötä tämä rikkoja lakkaa olemasta tärkeä, ja se on erittäin vapauttava tunne. Kaikki ihmiset eivät ole edes katkeruuden, vielä vähemmän vihan arvoisia. Joskus on vaan paras lähteä ja unohtaa.
Mutta tämäpä meni mun omien tunteiden kelaamiseen, ehkä siihen oli tarve ja toivottavasti 72 ei tästä pahastu vaikka näin tässä toikissa tein.
Voimia ja uskoa tulevaisuuteen!
Kiitos! Olipa hieno kirjoitus. Ja kiitos myöskin siitä Sinun ja KY:n suruadressista kesällä. Jotkut paikat Helsingissä on vaikeita mulle, liikaa muistoja. Vanhoilla kotikulmilla voi melkein nähdä Mikon kävelevän vastaan. Mulle paikkakunnan muutos oli täysin välttämätön. Musiikkia en uskalla kuunnella vielä ollenkaan, siis sellaista jota kuunneltiin Mikon kanssa. Tästä on vaan jatkettava eteenpäin.
Mulla tulee kukkakaupan tuoksusta mieleen omat rippijuhlat vuodelta 1981.72 sanoi:
Ihme juttu, vaikka niitä ruusuja on haistellut monessa muussa yhteydessä monia kertoja, niin aina vaan tulee toi mieleen.:ahem: On paljon muitakin ns. ankkureita, jotka liittävät hajut, värit, tuoksut johonkin tapahtumaan tai paikkaan.