Jalkapalloa
ilman jalkapalloa
Kuulun niihin harvoihin, joilta jalkapallo ei vielä tule
korvista. Meitä kyllästymättömiä on oikeastaan kahta
lajia. Niitä, joille kisat on nelivuotiskauden päätapahtuma
ja joille siis mikään alkusarjan merkityksettömän ja
vähämaalisen ottelun hidastettu kulmapotkukimara ei
ole liikaa; ja sitten niitä, jotka ovat ehtineet nähdä kisoista
tuskin vilausta.
Kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Täällä Saimaan rannalla
on näet sähköttömiä pöheikköjä runsaastikin.
En ole täysin ulkopuolinen. Käymme hakemassa kirkolta
lehdet ja kuuntelemme kisakatsauksia Etelä-Savon
maakuntaradiosta (paljon muita asemia ei pattereilla toimivasta
matkaradiostamme kuulukaan).
Grillatessamme spekuloimme sukulaisten kanssa Togon
mahdollisuuksia kiusata Ranskaa (en muuten vieläkään
tiedä miten kävi). En voi siis sanoa, etteivätkö kisat
liikuttaisi mitenkään. Sitä paitsi: ihmiskunnan jäsenyydestäni
seuraa, että jalkapallo koskettaa minua vaikka en
kiinnittäisi asiaan huomiota.
Jalkapallo on universaali peli. Joka kerta kun tuomari puhaltaa
pilliin päätösvihellyksen, jossakin päin maailmaa
sata miljoonaa ihmistä sekoaa.
Planeetaltamme löytyy paljon ihmisiä,
joille on yksi halvatun lysti,
kuka istuu valkoisessa talossa, mutta
mistään tuskin löytyy yhtään Mikkelin
kokoista kaupunkia, jossa kortteliparlamentti
ei parastaikaa olisi
koolla pohtimassa Ronaldon kuntoa.
Jalkapallon edustamaa universaalisuutta
ei pidä sekoittaa kaupalliseen
prosessiin nimeltä globalisaatio.
Yhdysvaltojen innokkaasti viemästä
demokratiasta jalkapallo eroaa
siinä, että sen demokratia on aitoa.
Jalkapallossa ei omisteta eikä
riistetä, vaan peli muodostaa itsessään
ilmiön, johon jokaisella on suhde.
Eskimoista samoalaisiin.
Jos ajautuu kaukaisen vieraan
kanssa juttuun, tuli tyyppi sitten Intiasta
tai Keniasta, voi koska tahansa
viritellä keskustelua vuoden 1986 finaalista,
mutta ei välttämättä EU:n
pohjoisesta ulottuvuudesta, eikä
edes FEDin viimeisestä koronnostosta. Globaalit voimat
ovat näkymättömiä, universaalit ilmenevät kaikille.
Jalkapallon parhaita puolia on sekin, että peli tuottaa
universaalin tapahtuman, josta jenkit eivät tiedä mitään.
Ok, ne saivat koottua keskinkertaisista pelaajista nilkkoihin
potkivan ja kyynärpäitään käyttävän joukkueen, mutta
sen esityksiä voi tuskin kutsua jalkapalloksi. Ja vaikka
voisikin, jopa jääkiekon Stanley cup on siellä päin isompi
tapahtuma kuin kuningas jalkapallon MM-kisat, jotka kokosivat
koko muun maailman yhteen.
Universaali eroaa globaalista siinä, että se ei sulje ketään
tai mitään ulos. Jalkapallo onkin vielä universaalimpi
ilmiö kuin olympialaiset: sen historia ei tunne poliittisia
boikotteja. Irak on tervetullut mukaan heti kun
sillä on esittää riittävän taitava joukkue. Sellaista sotanäyttämöä
ei olekaan, jolla ei potkittaisi ensimmäiseksi
palloa heti, kun miinat on raivattu.
Luultavasti jenkit eivät koskaan pääse jyvälle jalkapallosta.
Siinä ei pärjätä tsempillä, rytinällä ja voimalla. Peli
edellyttää hienovaraista taituruutta, jatkuvasti kentällä
muuttuvien suhteiden ja sommitelmien tajua ja sensitiivisyyttä
jatkuvalle liikkeelle, joka muistuttaa hyvin läheisesti
elämää.
Tämän ilmiön edessä jenkit joutuivat nöyrtymään Vietnamissa
ja tulevat nöyrtymään Irakissa. Niin, ja saivat
juuri nöyrtyä Saksassa. Sen alkusarjan voitti jalkapallo.
Olen siis intohimoton katsoja. Mutta finaalin katson
varmasti. Ja luultavasti myös välierät. Ulkopuolisuudella
on sentään rajansa. Kesälläkin.
