Moe Szyslak sanoi:
No juu, ylennettiinhän se lopuksi lutiksi, mutta alussa se oli vänskä (Kuulehan sie vänskä, miss sie tarviit oikeen hyvää miestä, niin täss siul on sellanen, sano Rokkakin), kuten Kariluotokin.:ahem:
Hienoinen tarkennus, Rokka ei sanonut noita kuuluisia sanoja Koskelalle eikä Kariluodolle, vaan yhdelle kiväärijoukkueen johtajalle, jonka avuksi tulivat. En tosin muista tuon vänrikin nimeä, enkä ole varma siitä, mainittiinko edes. Tätä sitten seurasi se kuuluisa suokohtaus.
-------------
Ferrarin kommentit tässä yhteydessä jätän omaan arvoonsa. Säälin vain, että ei ehtinyt mukaan 70- luvun alun "herätysliikkeeseen" kaltaistensa joukkoon.
------------
Mutta muuten tuosta, ammuttiinko kohti vai ohi. Jokainen varusmiehenä palvellut on myös ollut maastossa suoritetuissa kovaspanosammunnoissa. Siellä nyt jotenkin pääsee tunnelmaan, tosin pahvitaulut eivät ammu takaisin. Joitakin hajamietelmiä:
- Yksittäinen mies näkee tilannetta max 150 m kaistalta. Siten sodanajan olosuhteessa tuskin on voinut olla kovin hyvää kuvaa yleisemmästä tilanteesta edes joukkueen/komppanian tasolta.
- Kun ammuskeltiin kaatuvia tauluja tai ilmapalloja, tuli tunne, että juuri minun kuulasta puhkesi/kaatui. Mutta sama tunne tuli monelle muullekin. Joten, sodanajan olosuhteessa on ollut kovin vaikea tietää, kenen kuula osui, kenen ei.
- Maalit ovat sodanajan olosuhteessa liikkuvia ja poukkoilevia. Etäisyys on myös useasti suuri. Silloiset tähtäimet vielä huomioiden osumatarkkuus ja -todennäköisyys eivät ole voineet olla kovin hyviä.
- Hyökkäystilanteessa maalit ovat poteroissa ja muutoinkin hyvin heikosti näkyvillä.
- Osumatarkkuutta häiritseviä tekijöitä on vähintäänkin riittävästi: vihollinen ampuu vastaan, hirmuinen kuolemanpelko, epäsuora tuli, maa-aines pöllähtelee jne.
Em. huomioon ottaen kovin juhlavia päätelmiä osumisesta ja siitä, yritettiinkö edes osua, en rohkenisi tehdä. Myöskään ne veteraanit, joiden kanssa olen keskustellut, eivät ole ylpeilleet kaadoilla, vaan ovat poikkeuksetta olleet järkyttyneitä sekä omista että nyttemmin myös vihollisen tappioista.
Linnan romaanissa kuvattiin Hietasen ajatelmia. Hän ei ollut erityisesti pohtinut sotaa oman sielunsa, puhumattakaan vihollisen sielun kannalta. Pohjavire oli, että koska tässä ollaan valtion asialla, on nämä asiat jo joku ylempi taho pohtinut valmiiksi, jolloin hänellä yksittäisenä sotilaana ei ole sen kummempaa moraalista vastuuta tai hätää. Valtio/kirkko on jo huolehtinut. Uskoisinpa, että vastaavankaltainen ajattelu on ollut aikanaan hyvinkin yleinen.
