Ennen kieltoa byrokraattinen ajattelu ja komiteatyöskentely lyövät kättä. Kun asiantuntijat komennetaan pohtimaan jotakin, he tekevät työtä käskettyä ja löytävät uusia ongelmia. Siitähän heille maksetaan.
Kieltojen tie ei pääty koskaan. Se kulkee läpi maiseman, jossa silmien eteen avautuu aina vain uutta kiellettävää. Perille ei tulla milloinkaan.
Kieltojen takana on pelko, ja pelonaiheet ovat ehtymätön varanto. Modernin yhteiskunnan kyky synnyttää yhä uusia pelonaiheita on rajaton.
Tiedekin on valjastettu pelkoteollisuuden palvelukseen. Ennen vanhaan tiedemiehet olivat edistyksen tienraivaajia, joiden uudet löydöt otettiin vastaan innokkaasti. Ne helpottivat työntekoa, kasvattivat tuotantoa, hyödyttivät kaikkia.
Nykyisin tutkijat tuntuvat löytävän ratkaisujen sijasta vain uusia ongelmia, epäkohtia, uhkakuvia, vaaroja. Mitä useampia väitöskirjoja Suomessa tehdään, sitä useammasta ongelmasta tulemme tietoisiksi.
Tiedotusvälineet osallistuvat yhä uusien pelkojen levittämiseen. Pelottelu on median bisnestä. Tiedotusvälineitä seuraamalla kuka tahansa voi päivittää pelonaihelistansa.
Median pelonaihepörssistä ammentavat osinkoja poliitikot. Onpa eduskunnan poliittinen kokoonpano millainen tahansa, pelkääjien ryhmä on nykyisin aina suurin.
Se näkyy myös lainsäädännön sisällössä. Säädetään kieltolakeja suomalaisten suojelemiseksi.
Muiden suojeleminen on kieltolaki-intoilijoiden johtava päähänpinttymä. Se kuulostaa äkkiä ajatellen epäitsekkäältä ja jalolta.
Todellisuudessa kieltolaki-intoilijat ovat itsekkäitä omaan napaansa tuijottajia. Heidän ajatuksensa kulkee niin, että he itse osaisivat kyllä suunnistaa tässä vaarojen viidakossa ilman rajoituksia ja kieltojakin, mutta kansan enemmistö ei osaa.
Kieltolaki-intoilijat katsovat kansaa yläviistosta. He pitävät itseään muita parempina ja tavallisia ihmisiä lapsina, joita on holhottava.
Kieltäminen on sieluntila, joka panee tavallisen ihmisenkin asettelemaan pihoille ja poluille kieltomerkkejä, puomeja, betoniporsaita, piikkilanka-aitoja.