Kehitysapu toimii tavallaan, paikallinen yhteiskunta omallaan
Julkaistu: 29.7.2008 HS
Juhani Koponen
Kehitysavun kritiikki kasvaa Afrikassa. Suuri määrä apua näyttää tuottaneen vain vähän tuloksia. Itse asiassa Afrikka ei ehkä edes tarvitsisi ulkopuolista apua. Se on tuloiltaan köyhä mutta perusvaroiltaan rikas manner, jolta virtaa resursseja ulos. Kriitikoiden mukaan kehitysapu vain luo riippuvuutta.
Kaikki Afrikkaa koskevat väittämät ovat karkeita yleistyksiä, jotka vaativat varauksia ja tarkennuksia. Niin myös kehitysavun kritiikki.
OECD:n kehitysapukomitean DAC:n tilastojen mukaan Afrikka kokonaisuutena on viime vuosina saanut 25-30 prosenttia koko maailman kehitysavusta, jonka kokonaissumma on noin 100 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Onko se paljon vai vähän, riippuu siitä, mihin sitä vertaa.
Luvattua vähemmän se ainakin on. Apu Afrikalle on tosin kasvanut nopeammin kuin DAC-maiden kokonaisapu; viime vuonna reaalikasvu oli 10 prosentin luokkaa. Mutta vuonna 2005 luvattuun Afrikan avun kaksinkertaistamiseen tahti ei riitä.
Koko Afrikalle annettu kehitysapu ei ole puoltakaan rahasta, joka Suomessa käytetään sosiaalimenoihin. Yhtä afrikkalaista kohti maanosan saama kehitysapu tekee noin 20 euroa vuodessa.
Apu jakautuu epätasaisesti. Suuren osan siitä kahmivat avunantajien "lemmikit": maat, joiden poliittista linjaa halutaan tukea, kuten Tansania ja Mosambik.
Yksittäiset hankkeet ovat usein osoittautuneet tuloksiltaan kestämättömiksi; niiden tuomat hyödyt tapaavat hävitä ulkoisen panostuksen lakatessa. Nyt kumppanivaltioille on alettu antaa suoraa tukea budjettiin samalla kun yritetään vaikuttaa niiden politiikkaan.
Useimmissa Afrikan maissa makrotaloudelliset perustekijät, kuten inflaatio ja valuuttakurssit, on saatu kuriin. Ulkomaisten investointien vuoksi talouskasvu on viime vuosina ollut nopeaa. Perushyödykkeiden tuottajat ovat hyötyneet Kiinan ja Intian kaltaisten teollistuvien maiden kysynnästä.
Makrotalouden vakaus ei kuitenkaan ole tuntuvasti vähentänyt köyhyyttä saati johtanut talouden rakenteiden muutokseen. Peruskoulutus ja -terveydenhoito ovat monissa maissa kehitysavun ansiosta kohentuneet, mutta Afrikka kokonaisuudessaan tuskin saavuttaa yhtäkään YK:n asettamista vuosituhattavoitteista.
Myös avun käytännöissä on kritiikin sijaa. Isoja tai pieniä väärinkäytöksiä paljastuu silloin tällöin, ja useampia epäillään. Ulkomaisten avustustyöntekijöiden suuret palkat ja kiiltävät katumaasturit herättävät närää. Arvostelusta saavat osansa myös kansalaisjärjestöt, jotka paikallisten näkökulmasta samastuvat muihin ylellisesti eläviin ulkomaalaisiin.
Ulkomaiset sijoitukset mineraalien hyödyntämiseen ja turismiin luovat vain vähän työpaikkoja ja tuovat heikosti hyötyä kansantaloudelle, kun sopimukset on tehty sijoittajien etua palvellen. YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin Unctadin laskelmien mukaan viime vuosien perushyödykebuuminkin aiheuttamasta hintatason noususta ovat hyötyneet enemmän ulkomaiset investoijat kuin Afrikan kansat.
Tarkkoja lukuja ei asian luonteen vuoksi ole tarjolla, mutta Afrikasta on todennäköisesti vuosien varrella virrannut pääomaa ulos huomattavasti enemmän kuin sinne on apuna saapunut. Se on tapahtunut velanmaksuna, ulkomaisten firmojen voittoina ja taseisiin kätkettyinä maksuina sekä lahjuksina korruptoituneiden afrikkalaisjohtajien veroparatiisitileille.
Afrikkalaisilta vaaditaan hyvää hallintoa samalla kun kansainvälisen talousjärjestelmän sallitaan imeä mantereen resursseja ulos pääomina.
Kritiikistä huolimatta kansainvälinen kehitysapu ei ole vähenemässä saati loppumassa. Vastaanottajat haluavat ottaa sitä vastaan, eivätkä antajienkaan tarkoitusperät ole epäitsekkäät. Avulla halutaan parantaa maailmaa samalla kun sillä luodaan markkinoita ja ostetaan poliittista goodwillia.
Vaikka kansainvälisen kehitysavun tehtäväksi on julistettu helpottaa Afrikan integroitumista maailmantalouteen, tosiasiassa Afrikka on ollut siinä pitkään mukana ja vain sen osallistumisen ehtoja on muutettu. Ne eivät välttämättä ole muuttuneet kohti parempaa.
Apua voitaisiin käyttää toisinkin; Afrikan oman potentiaalin tukemiseen ja afrikkalaisten oman yritteliäisyyden edistämiseen. Afrikan talouden kannalta avainasemassa eivät lopulta ole ulkopuoliset resurssivirrat vaan maanosan sisäinen dynamiikka.
Afrikan luonnonvarat jakautuvat epätasaisesti, mutta sen väestö on nuorta, sitkeää ja kekseliästä. Maanosan suurimpana ongelmana pidetty epävirallinen verkostotalous, jonka pohjana on kuokkamaanviljely, on myös sen suurin vahvuus.
Sen avulla sadat miljoonat ihmiset elävät resurssein, joita leveämpään leipään tottuneiden on vaikea kuvitella. Paikallista taloutta ei voida ulkopuolisin apu- ja investointipanoksin hetkessä muuksi muuttaa, vaan sen on annettava löytää oma tiensä.
Apu sinänsä ei koskaan ratkaise mitään. Sillä voidaan tehdä paljon hyvää, mutta se myös luo uusia ongelmia. Apu toimii tavallaan, paikalliset yhteiskunnat omallaan. Tulokset ja vaikutukset riippuvat niiden yhteispelistä, jota Afrikan osalta ei vielä kunnolla ymmärretä. Tarvitaan tilaa ja kärsivällisyyttä kokeilla erilaisia avun muotoja ja vaihtoehtoja.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kehitysmaatutkimuksen professori.