Tuli tavattua eilen lasaretissa henkilö, joka asetti taas elämänarvoja uuteen perspektiiviin. Alle kolmikymppinen ex(?)-huumeveikko, joka oli vuodeosastolla odottelemassa psykiatriseen hoitolaitokseen pääsyä.
Taustalla oli mm. yliannostuksia ja lähes onnistuneen henkirikoksen kohteena oleminen. Puhuminen tuotti hieman vaikeuksia, liikuntakykykin oli lähes mennyt. Rullatuolilla vaelteli huoneesta toiseen, jutellen avoimesti kokemuksistaan kun vaan joku kysyi tarkemmin asioista.
Kuitenkin, ilman ulkoista habitustaan olisi voinut muiden juttujensa perusteella luulla ihan normaaliksi nuoreksi aikuiseksi.
Olipa taas esimerkki siitä, että omat asiat ovat ihan hyvin vaikka aina ei siltä tuntuisikaan.