Ajatuksia työstä, työntekemisestä ja elämästä
Ajatellaan nyt lähtökohtaisesti niin, että viimeisen kolme vuoden aikana mä olen työrintamalla ollut äärimmäisen passiivinen. Mulla on ollut sairaslomia ja Tinoon liittyviä omaishoitovapaita, tai miksi niitä nyt tänään kutsutaankaan. Edellisen firman esimies oli kaikissa näissä tilanteissa ymmärtäväinen ja koin että sain tukea vaikeaan elämäntilanteeseen eikä ahdistettu nurkkaan. Firmalla sinänsä meni jo tuolloin huonosti ja tehtävien määrä vähenä kuukausi kuukaudelta pienemmäksi, kunnes tehtävää ei lopulta kukaan enää antanut ollenkaan. Itse jos jotain keksi, niin hyvä niin. Eikä kukaan seurannut työaikoja eikä ollut kovin kiinnostunut aikaansaannoksista. Oli siis tavallaan aika leppoista aikaa, kun pystyi vaikka vetämään koko viikon kotitoimistossa ja olla tekemättä mitään, paitti siis hoitaa toki perhettä ja kotia ja itteään. Pidemmällä tähtäimellä tuo kuitenkin aiheutti syyllisyydentuntoja sekä sellaisen ammatillisen turhautumisen. Miksei mun osaamista arvosteta? Miksen mä saa tehdä hymyissä suin sitä, mitä mä osaan parhaiten?
Kun aloittaa uudessa työpaikassa vaatimukset tulevat rytinällä takaisin. Yhtäkkiä se liikkumisvapaus on poissa, vaikka se jossain kohtaa taas palaa, niin ainakaan alussa sitä ei ole, vaan istutaan työpaikalla kuin tatti, oli tehtävää tai ei. Samalla kuitenkin täytyy näyttää siltä, että on jotain olennaista tehtävää, koska ei halua ensifiiliksen kollegoillensa olla se, että jätkä vaan surffaa. Vapautta on varmasti myöhemmin tulossa, mutta ei alussa.
Mä olen aina ollut lähtökohtaisesti, no sanotaanko suoraan ihan, että työtä vieroksuva ihminen, tai ainakin sellainen että vieroksuu tehdä töitä jollekin toiselle ja intohimo esimerkiksi uralla etenemiseen on kadonnut tyystin. Tällä hetkellä kaikki mitä työn tekemisestä ajattelen liittyy vain ja ainoastaan siihen, että saan sieltä palkan. Tunnen kyllä, että se ammatillinen ylpeys on edelleen siellä taustalla, kunhan saisin sille vähän tilaa ja innostuisin taas. Tiedostan myös sen, että palkka pelkkänä motiivina tehdä töitä ei tule kantamaan pitkälle.
Samaan aikaan seuraan etukenossa meneviä business-miehiä ja muita uraohjuksia ja mietin, mitä niiden päässä oikein liikkuu. Mikä on se ajuri, mikä saa ihmisen havittelemaan ensisijaisesti vain menestystä ja rahaa. Entä mikä saa ihmisen joka aamu ilmaantumaan sen työpisteensä äärelle? Itselläni nämä mielihalut liittyvät enemmän ammatilliseen kyvykkyyteen ja haluun auttaa pulassa olevia, niitä minä työltä kaipaan. Avunantoa ja tunne siitä, että joku tuli työpanoksestani iloiseksi, tai että jopa pelastin sen päivän. En minä halua tehdä esimerkiksi kasvotonta kehitystyötä joka prosessinomaisesti vaan muljuaa eteenpäin ja asioita tapahtuu - olin auttanut tai sitten en.
Ehkä aika näyttää ja osoittaa mulle taas sen kuinka innostavaa työ voi olla, mutta jos itse saisin päättää, haluaisin elää ehkä nykyään kovin simppeliä elämää. Ehkä jopa kaukana ihmisistä, oman perheen kesken, vuorten lomassa vittu paprikoita viljellen.
Tässä tajunnanvirrassa tuli vielä mieleen se, että arvostus on mulle todella tärkeää. Edellisessä firmassa, sen loppuaikoja lukuunottamatta, nautin aika kovaa arvostusta. Kollegat pitivät minua kyvykkäänä ja olin tehokas sammuttamaan tulipaloja, kun niitä ilmaantui. Uudessa paikassa arvostus on taas ansaittava, kun aloitetaan ns. pohjalta. Ehkä se on kuitenkin se suurin asia, mikä omaa päätä vaivaa. Se työn määrä, että pääsen samalla arvostuksen tasolla nykyisessä työpaikassa, kuin vanhassakin. Tai jos arvostusta edes sillä tavalla osataan antaa, se jää nähtäväksi. Jos ei osata, niin ainahan sitä kytkintä voi nostaa - vaikka sitten palkanalennuksen kanssakin.
Ajatellaan nyt lähtökohtaisesti niin, että viimeisen kolme vuoden aikana mä olen työrintamalla ollut äärimmäisen passiivinen. Mulla on ollut sairaslomia ja Tinoon liittyviä omaishoitovapaita, tai miksi niitä nyt tänään kutsutaankaan. Edellisen firman esimies oli kaikissa näissä tilanteissa ymmärtäväinen ja koin että sain tukea vaikeaan elämäntilanteeseen eikä ahdistettu nurkkaan. Firmalla sinänsä meni jo tuolloin huonosti ja tehtävien määrä vähenä kuukausi kuukaudelta pienemmäksi, kunnes tehtävää ei lopulta kukaan enää antanut ollenkaan. Itse jos jotain keksi, niin hyvä niin. Eikä kukaan seurannut työaikoja eikä ollut kovin kiinnostunut aikaansaannoksista. Oli siis tavallaan aika leppoista aikaa, kun pystyi vaikka vetämään koko viikon kotitoimistossa ja olla tekemättä mitään, paitti siis hoitaa toki perhettä ja kotia ja itteään. Pidemmällä tähtäimellä tuo kuitenkin aiheutti syyllisyydentuntoja sekä sellaisen ammatillisen turhautumisen. Miksei mun osaamista arvosteta? Miksen mä saa tehdä hymyissä suin sitä, mitä mä osaan parhaiten?
Kun aloittaa uudessa työpaikassa vaatimukset tulevat rytinällä takaisin. Yhtäkkiä se liikkumisvapaus on poissa, vaikka se jossain kohtaa taas palaa, niin ainakaan alussa sitä ei ole, vaan istutaan työpaikalla kuin tatti, oli tehtävää tai ei. Samalla kuitenkin täytyy näyttää siltä, että on jotain olennaista tehtävää, koska ei halua ensifiiliksen kollegoillensa olla se, että jätkä vaan surffaa. Vapautta on varmasti myöhemmin tulossa, mutta ei alussa.
Mä olen aina ollut lähtökohtaisesti, no sanotaanko suoraan ihan, että työtä vieroksuva ihminen, tai ainakin sellainen että vieroksuu tehdä töitä jollekin toiselle ja intohimo esimerkiksi uralla etenemiseen on kadonnut tyystin. Tällä hetkellä kaikki mitä työn tekemisestä ajattelen liittyy vain ja ainoastaan siihen, että saan sieltä palkan. Tunnen kyllä, että se ammatillinen ylpeys on edelleen siellä taustalla, kunhan saisin sille vähän tilaa ja innostuisin taas. Tiedostan myös sen, että palkka pelkkänä motiivina tehdä töitä ei tule kantamaan pitkälle.
Samaan aikaan seuraan etukenossa meneviä business-miehiä ja muita uraohjuksia ja mietin, mitä niiden päässä oikein liikkuu. Mikä on se ajuri, mikä saa ihmisen havittelemaan ensisijaisesti vain menestystä ja rahaa. Entä mikä saa ihmisen joka aamu ilmaantumaan sen työpisteensä äärelle? Itselläni nämä mielihalut liittyvät enemmän ammatilliseen kyvykkyyteen ja haluun auttaa pulassa olevia, niitä minä työltä kaipaan. Avunantoa ja tunne siitä, että joku tuli työpanoksestani iloiseksi, tai että jopa pelastin sen päivän. En minä halua tehdä esimerkiksi kasvotonta kehitystyötä joka prosessinomaisesti vaan muljuaa eteenpäin ja asioita tapahtuu - olin auttanut tai sitten en.
Ehkä aika näyttää ja osoittaa mulle taas sen kuinka innostavaa työ voi olla, mutta jos itse saisin päättää, haluaisin elää ehkä nykyään kovin simppeliä elämää. Ehkä jopa kaukana ihmisistä, oman perheen kesken, vuorten lomassa vittu paprikoita viljellen.
Tässä tajunnanvirrassa tuli vielä mieleen se, että arvostus on mulle todella tärkeää. Edellisessä firmassa, sen loppuaikoja lukuunottamatta, nautin aika kovaa arvostusta. Kollegat pitivät minua kyvykkäänä ja olin tehokas sammuttamaan tulipaloja, kun niitä ilmaantui. Uudessa paikassa arvostus on taas ansaittava, kun aloitetaan ns. pohjalta. Ehkä se on kuitenkin se suurin asia, mikä omaa päätä vaivaa. Se työn määrä, että pääsen samalla arvostuksen tasolla nykyisessä työpaikassa, kuin vanhassakin. Tai jos arvostusta edes sillä tavalla osataan antaa, se jää nähtäväksi. Jos ei osata, niin ainahan sitä kytkintä voi nostaa - vaikka sitten palkanalennuksen kanssakin.
Viimeksi muokattu:
