20 vuotta sitten aloitin ammattikoulun, 10 vuotta sitten KKWCS oli juuri alkanut sekä isä lähti täältä viiskymppisenä. Tuollaisetkin ajat vaan menee nopeasti, ja elämä täällä on aika lyhyt.
Niin pienestä asti kuin muistan, on minulla ollut usko fyysisen kuoleman jälkeiseen elämään. Nämä kolme asiaa tapahtui isän kuoltua: Puhuin äitin kanssa puhelimessa isästä ja tulevista hautajaisista, niin heti puhelun loputtua simpukkapuhelin alkoi uudestaan soida mutta näytöllä pelkkä lepotila kelloineen. Ei auttanut punaluuri eikä läpän kiinnitaitto *klap*. Akku irti ja takaisin, eikä ennen sitä eikä ikinä jälkeen (mikään) puhelimeni tehnyt mitään tuollaista. Seuraavana aamuna töihin ajaessani, näin sillalla hyvissä ajoin lähestyvän harakan joka lensi suoraan tuulilasiini, ja liukui pehmeästi edessäni oikealta vasemmalle saaden taas siivet alleen. Voimakas olo, että isä näytti ettei enää mikään satu. Kolmas outo seikka samaan syssyyn oli, kun porukoiden auto oli nyt enää vain äitin käytössä ja tiukemmassa taloustilanteessa siinä oli ainakin iso särö tuulilasissa eikä olisi mennyt katsastuksessa läpi. Sitten tuli postissa hyväksytty katsastuspaperi siitä autosta, ja kauempana olevalta asemalta jossa auto ei edes ollut käynyt. Nämä tiedän tosiksi.
Nyt veljenkin kuoltua vaan menen eteenpäin ja jonain päivänä tulee viimeinen päivä täällä. Siihen asti yritän elää ihmisiksi, ja pidän läheisten muistamiseen hyvänä syynä jälleennäkemistä. Me kaikki, uskotaan tai ei uskota, ja ehkäpä hyvin vähän kaikkeudesta tavallisina kuolevaisina tiedämme. Tullaan silti kumminkin myös toimeen keskenämme.