Bobakki
@f1hog
“A-why do you think we callin’ you in? For pee? What you think? No. For FUEL Jean, for fuel...”
Harvoin on Flavio Briatoren italianenglanti ollut yhtä selkeää kuin vuoden 1997 Australian GP:n jälkimainingeissa. Suunnitelman mukaan Jean Alesin varikkokäynnin piti tapahtuman kierroksella 31, mutta kuljettaja ei tällaisella mitättömällä yksityiskohdalla päätään vaivannut, ei edes viuhdonnan varikkomuurilla käydessä epätoivoiseksi. 34. kierroksen täyttyessä seisoi vaaleansininen Benetton radan varressa tankki rutikuivana.
Kun tunne vei Jean Alesissa voiton järjestä, otti se kertaheitolla niskalenkin. ”Hän on kypsynyt valtavasti”, arvioi suunnittelija Harvey Postlethwaite kaksikon yhteisinä Ferrari-vuosina. ”Nykyään hän tähtää ennen kuin alkaa paiskoa kypäräänsä.” Erään epäonnistuneen Monzan GP:n jälkeen Alesi heitteli tavaransa pitkin pilttuuta ja lähti kilpailun vielä ollessa käynnissä kohti kotiaan yhä liki GP-nopeutta ajaen. Poliisi pysäytti epäonnisen gladiaattorin yli 200 kilometrin tuntivauhdista, mutta kuten arvata saattaa, selvisi tifosien jumaloima Ferrari-tähti rikkeestään rangaistuksetta.
Kivuliaimmin ampui Alesi itseään jalkaan vuonna 2000 Prostilla ajaessaan. Tallin ja moottorinvalmistaja Peugeot’n välit olivat rakoilleet jo pitkään, ja uudesta kehitysversiosta toivottiin pelastajaa sekä kilpailukyvylle että yhteistyölle. Kaluston heikkouteen turhautunut Alesi totesi koneen ensikokeilulla riittämättömäksi ja varikolle palatessaan antoi palaa. Lopputuloksena loukattu yhteistyökumppani pulttasi autoihin kiinni vanhat, vielä huonommat koneet ja kauden lopussa yhteistyö oli lopullisesti ohi.
Kun Alesi sai saman tunteen valjastettua itse ajamiseen, oli hän huikeata seurattavaa. Harvoin jos koskaan on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana nähty vastaavanlaista tanssia luiston ja pidon äärirajoilla kuin Alesin esitellessä nerouttaan vikuroivan Ferrarin ratissa. Juuri se räiskyvyys oli avain tifosien sydämiin - niihin, joita vain Gilles Villeneuve ja Clay Regazzoni ovat omalla peräänantamattomuudellaan vastaavalla tavalla liikuttaneet. Sama räiskyvyys auttoi tallin läpi sen mustimpien päivien 1992 ja 1993, kun vain raivopäisyys saattoi nostaa punaisen auton aika ajoin kärkipäähän.
Myös läpimurtonsa Alesi saavutti ennakkoluulottomuudellaan ja hyökkäävyydellään. Phoenixissa 1990 hän nousi hetkessä varikon kohutuimmaksi lupaukseksi, kun Pirellin loistavien aika-ajorenkaiden avustuksella hankittu kolmosruutu vaihtui kärkipaikaksi avausmutkan jarrutuksessa. Viitosruudusta vastustamattomasti noussut Ayrton Senna saavutti nuoren ranskalaisen kilpailun puolivälissä ja tunki ohi, mutta tämä ei luovuttanut taistelutta, vaan otti paikkansa takaisin heti seuraavassa kaarteessa. Lopulta sankarimme oli pakko luovuttaa Sennan ylivoimaista kalustoa vastaan, mutta kakkossija uran yhdeksännessä kilpailussa antoi joka tapauksessa odottaa tulevaisuudelta suuria.
Phoenixin tapahtumia muistellessa on vaikea uskoa, että vain puoltatoista vuotta aiemmin Alesin urakehitys oli umpikujassa. Debyyttikausi F3000-sarjassa oli mennyt kaikkea muuta kuin suunnitelmien mukaan ja siinä missä ikätoverit Martin Donnelly ja Johnny Herbert näyttivät olevan tiellä tähtiin, oli Alesi saanut aikaan vain yhden kakkossijan ja kasan romua. Eddie Jordan kuitenkin näki ranskalaisen rajussa yrityksessä jotain, mihin tarttua, ja niin Alesi jatkoi sarjassa Jordanin tiimissä.
1989 kaikki olikin toisin ja kevään taittuessa kesäksi oli Jean kiinni mestaruudessa. Nousukiito ei jäänyt tähän, sillä Jordanin saadessa vihiä Michele Alboreton ja Tyrrellin välirikosta puhui hän kuljettajansa kuninkuusluokkaan tallien yhteisen sponsorin tuella. ”Eddie on hankkinut minulle kaikki ajoni. Olen nyt Tyrrellillä, koska hän oli tukenani”, myönsi Alesi itse ja kuin kiitoksena luottamuksesta sijoittui hän debyytissään neljänneksi.
Tähän numeroon yhdistetään aina kaksi kuljettajaa.
F1-mahdollisuudestaan huolimatta Alesi vaati, että saa ajaa F3000-kauden loppuun asti jopa F1-kilpailujen kustannuksella. Tämä oli kenties onni, sillä kauden lopussa hänet kruunattiin mestaruudella, joka jäi hänen uransa ainoaksi vähänkään suuremmista sarjoista. Eikä F1-uralla tuntunut tulevan edes yksittäisiä voittoja, vaikka useita tilaisuuksiakin tarjoutui – jokin meni aina vikaan. Jo ensimmäisellä Ferrari-kaudella oli Jean matkalla kohti voittoa Belgiassa, kun moottori petti.
Kun Ferrari viimein oli kilpailukykyinen edes nopeilla radoilla 1994, oli Alesi jälleen voittotaistossa mukana. Hockenheimilla moottori petti jo avauskierroksella, Monzassa uran ensimmäisen paalupaikan ja turvallisen johtoaseman aiheuttamaa riemua taas kesti ensimmäiselle varikkokäynnille asti. 1995 auto petti johtoasemasta Monzassa (pyörän laakeri) ja Spassa (takaripustus). 1996 ripustus vei useiden keskeytysten jälkeen perityn johtoaseman Monacossa.
Toisaalta päätös jatkaa F3000-kausi loppuun Jordanin tallissa oli osoitus siitä, millainen ihminen Jean Alesi on. Vaikka harkintakyky joskus sumeneekin, on Jean aina ollut lojaali niille, jotka ovat häntä auttaneet. Siksi olikin sydäntä lämmittävää nähdä ympyrän sulkeutuvan 2001, kun hän sai päättää F1-uransa sen tallipäällikön alaisuudessa, joka hänet oli sinne auttanut.
Ulottuipa Alesin ajattelevaisuus lähipiirin ulkopuolellekin. Eräänä jouluna sai Frank Williams lahjaksi laatikollisen shamppanjaa. ”Se on Jeanilta!” ilahtui Frank. ”Eikö tämä olekin jotain? Ensimmäinen saamani lahja kilpa-ajajalta - eikä hän edes aja minulle. Mahtava kaveri, ja melkoinen kuljettaja. Hän tulee vielä tänne jonain päivänä...”
Koskaan ei Alesia kuitenkaan Williamsissa nähty. Monta sanaa on kirjoitettu siitä, mitä hän olisi voinut saavuttaa valitsemalla Frankin tallin Ferrarin sijaan 1991. Se Jean Alesi, jonka me tunnemme, ei kuitenkaan koskaan olisi valinnut työpaikkaansa järjellä - ei ainakaan Maranellon houkutusten painaessa toisessa vaakakupissa. Vaikka Jean onkin Ranskassa syntynyt, ovat hänen juurensa Italiassa, Sisiliassa. Italialaiset vanhemmat antoivat hänelle nimen Giovanni, joka ranskalaistettiin koulunkäynnin muututtua sietämättömäksi. Eteläitalialaista temperamenttia ei nimenvaihdoskaan kätkenyt.
Myös Alesin idoli oli italialainen. Kunnianosoituksena Jean kantoi Elio de Angelisin värejä kypärässään koko uransa ajan.
Harvoin on Flavio Briatoren italianenglanti ollut yhtä selkeää kuin vuoden 1997 Australian GP:n jälkimainingeissa. Suunnitelman mukaan Jean Alesin varikkokäynnin piti tapahtuman kierroksella 31, mutta kuljettaja ei tällaisella mitättömällä yksityiskohdalla päätään vaivannut, ei edes viuhdonnan varikkomuurilla käydessä epätoivoiseksi. 34. kierroksen täyttyessä seisoi vaaleansininen Benetton radan varressa tankki rutikuivana.
Kun tunne vei Jean Alesissa voiton järjestä, otti se kertaheitolla niskalenkin. ”Hän on kypsynyt valtavasti”, arvioi suunnittelija Harvey Postlethwaite kaksikon yhteisinä Ferrari-vuosina. ”Nykyään hän tähtää ennen kuin alkaa paiskoa kypäräänsä.” Erään epäonnistuneen Monzan GP:n jälkeen Alesi heitteli tavaransa pitkin pilttuuta ja lähti kilpailun vielä ollessa käynnissä kohti kotiaan yhä liki GP-nopeutta ajaen. Poliisi pysäytti epäonnisen gladiaattorin yli 200 kilometrin tuntivauhdista, mutta kuten arvata saattaa, selvisi tifosien jumaloima Ferrari-tähti rikkeestään rangaistuksetta.
Kivuliaimmin ampui Alesi itseään jalkaan vuonna 2000 Prostilla ajaessaan. Tallin ja moottorinvalmistaja Peugeot’n välit olivat rakoilleet jo pitkään, ja uudesta kehitysversiosta toivottiin pelastajaa sekä kilpailukyvylle että yhteistyölle. Kaluston heikkouteen turhautunut Alesi totesi koneen ensikokeilulla riittämättömäksi ja varikolle palatessaan antoi palaa. Lopputuloksena loukattu yhteistyökumppani pulttasi autoihin kiinni vanhat, vielä huonommat koneet ja kauden lopussa yhteistyö oli lopullisesti ohi.
Kun Alesi sai saman tunteen valjastettua itse ajamiseen, oli hän huikeata seurattavaa. Harvoin jos koskaan on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana nähty vastaavanlaista tanssia luiston ja pidon äärirajoilla kuin Alesin esitellessä nerouttaan vikuroivan Ferrarin ratissa. Juuri se räiskyvyys oli avain tifosien sydämiin - niihin, joita vain Gilles Villeneuve ja Clay Regazzoni ovat omalla peräänantamattomuudellaan vastaavalla tavalla liikuttaneet. Sama räiskyvyys auttoi tallin läpi sen mustimpien päivien 1992 ja 1993, kun vain raivopäisyys saattoi nostaa punaisen auton aika ajoin kärkipäähän.
Myös läpimurtonsa Alesi saavutti ennakkoluulottomuudellaan ja hyökkäävyydellään. Phoenixissa 1990 hän nousi hetkessä varikon kohutuimmaksi lupaukseksi, kun Pirellin loistavien aika-ajorenkaiden avustuksella hankittu kolmosruutu vaihtui kärkipaikaksi avausmutkan jarrutuksessa. Viitosruudusta vastustamattomasti noussut Ayrton Senna saavutti nuoren ranskalaisen kilpailun puolivälissä ja tunki ohi, mutta tämä ei luovuttanut taistelutta, vaan otti paikkansa takaisin heti seuraavassa kaarteessa. Lopulta sankarimme oli pakko luovuttaa Sennan ylivoimaista kalustoa vastaan, mutta kakkossija uran yhdeksännessä kilpailussa antoi joka tapauksessa odottaa tulevaisuudelta suuria.
Phoenixin tapahtumia muistellessa on vaikea uskoa, että vain puoltatoista vuotta aiemmin Alesin urakehitys oli umpikujassa. Debyyttikausi F3000-sarjassa oli mennyt kaikkea muuta kuin suunnitelmien mukaan ja siinä missä ikätoverit Martin Donnelly ja Johnny Herbert näyttivät olevan tiellä tähtiin, oli Alesi saanut aikaan vain yhden kakkossijan ja kasan romua. Eddie Jordan kuitenkin näki ranskalaisen rajussa yrityksessä jotain, mihin tarttua, ja niin Alesi jatkoi sarjassa Jordanin tiimissä.
1989 kaikki olikin toisin ja kevään taittuessa kesäksi oli Jean kiinni mestaruudessa. Nousukiito ei jäänyt tähän, sillä Jordanin saadessa vihiä Michele Alboreton ja Tyrrellin välirikosta puhui hän kuljettajansa kuninkuusluokkaan tallien yhteisen sponsorin tuella. ”Eddie on hankkinut minulle kaikki ajoni. Olen nyt Tyrrellillä, koska hän oli tukenani”, myönsi Alesi itse ja kuin kiitoksena luottamuksesta sijoittui hän debyytissään neljänneksi.
Tähän numeroon yhdistetään aina kaksi kuljettajaa.
F1-mahdollisuudestaan huolimatta Alesi vaati, että saa ajaa F3000-kauden loppuun asti jopa F1-kilpailujen kustannuksella. Tämä oli kenties onni, sillä kauden lopussa hänet kruunattiin mestaruudella, joka jäi hänen uransa ainoaksi vähänkään suuremmista sarjoista. Eikä F1-uralla tuntunut tulevan edes yksittäisiä voittoja, vaikka useita tilaisuuksiakin tarjoutui – jokin meni aina vikaan. Jo ensimmäisellä Ferrari-kaudella oli Jean matkalla kohti voittoa Belgiassa, kun moottori petti.
Kun Ferrari viimein oli kilpailukykyinen edes nopeilla radoilla 1994, oli Alesi jälleen voittotaistossa mukana. Hockenheimilla moottori petti jo avauskierroksella, Monzassa uran ensimmäisen paalupaikan ja turvallisen johtoaseman aiheuttamaa riemua taas kesti ensimmäiselle varikkokäynnille asti. 1995 auto petti johtoasemasta Monzassa (pyörän laakeri) ja Spassa (takaripustus). 1996 ripustus vei useiden keskeytysten jälkeen perityn johtoaseman Monacossa.
Toisaalta päätös jatkaa F3000-kausi loppuun Jordanin tallissa oli osoitus siitä, millainen ihminen Jean Alesi on. Vaikka harkintakyky joskus sumeneekin, on Jean aina ollut lojaali niille, jotka ovat häntä auttaneet. Siksi olikin sydäntä lämmittävää nähdä ympyrän sulkeutuvan 2001, kun hän sai päättää F1-uransa sen tallipäällikön alaisuudessa, joka hänet oli sinne auttanut.
Ulottuipa Alesin ajattelevaisuus lähipiirin ulkopuolellekin. Eräänä jouluna sai Frank Williams lahjaksi laatikollisen shamppanjaa. ”Se on Jeanilta!” ilahtui Frank. ”Eikö tämä olekin jotain? Ensimmäinen saamani lahja kilpa-ajajalta - eikä hän edes aja minulle. Mahtava kaveri, ja melkoinen kuljettaja. Hän tulee vielä tänne jonain päivänä...”
Koskaan ei Alesia kuitenkaan Williamsissa nähty. Monta sanaa on kirjoitettu siitä, mitä hän olisi voinut saavuttaa valitsemalla Frankin tallin Ferrarin sijaan 1991. Se Jean Alesi, jonka me tunnemme, ei kuitenkaan koskaan olisi valinnut työpaikkaansa järjellä - ei ainakaan Maranellon houkutusten painaessa toisessa vaakakupissa. Vaikka Jean onkin Ranskassa syntynyt, ovat hänen juurensa Italiassa, Sisiliassa. Italialaiset vanhemmat antoivat hänelle nimen Giovanni, joka ranskalaistettiin koulunkäynnin muututtua sietämättömäksi. Eteläitalialaista temperamenttia ei nimenvaihdoskaan kätkenyt.
Myös Alesin idoli oli italialainen. Kunnianosoituksena Jean kantoi Elio de Angelisin värejä kypärässään koko uransa ajan.
Viimeksi muokattu:
Useimmiten vihan ja nyrkkien kohteeksi joutui Martin Brundle. Ainakin kausilla 1992 ja 1994 Brundle joutui hyökkäyksen kohteeksi. Interlagosissa 92 Alesi sanoi tappavansa tämän jos hän olisi tullut vielä tielle. Sen seurauksena Flavio pisti Lombardin joka tunnettiin varikon tallipääliköiden äkäpussina niin varsin matalaksi. Tuollaiset tunnekuohut kuin unohdetaan niin muutoin Alesi oli ehdottomasti äärimmäisen hyvä kuljettaja ja varsin ystävällinen tyyppi.
