Byrokratia jarrutti avustustyötä USA:ssa
Kolumnissaan "Yhteisvastuun tuhon hinta" (HS 13. 9.) Olli Kivinen levittää Katrina-hirmumyrskyn varjolla sanomaa George W. Bushin kuulemma taantumuksellisesta oikeistopolitiikasta.
Ainoa ongelma on se, että hänen faktansa eivät pidä paikkaansa.
Presidentti Bush ei edusta nyt eikä ole koskaan edustanut sitä Kivisen "oikeistolaista ideologiaa", jolle "valtiovalta ei ole ratkaisu ongelmiin vaan ongelma".
Päinvastoin, Bush on aina korostanut, että valtiovallalla on pysyvä velvollisuus auttaa jokaista kärsivää. Hän on myös käyttänyt verovaroja tämän periaatteen mukaisesti.
Tässä hän on ollut niin aulis, että valtiovaltaa periaatteellisesti vastustava osa amerikkalaista oikeistoa on jo jonkin aikaa ankarasti kritisoinut häntä.
Bushin ensimmäisellä virkakaudella Yhdysvaltain liittovaltion kotimainen budjetti – siis budjetti ilman sotilasmenoja – kasvoi yhteensä 21 prosenttia.
Liittovaltion opetusbudjetti kasvoi 61 prosenttia, energiabudjetti 22 prosenttia, terveyshuollon menot 22 prosenttia ja työvoimahallinnon menot 56 prosenttia.
Pelkästään vuoden 2005 budjetissa Bush pyysi 34 prosentin lisärahoitusta liittovaltion katastrofinhallinnan virastolle Femalle.
Näistä faktoista voi tuskin päätellä, että Bushin hallinto on harjoittanut Olli Kivisen väittämää "keskusvallan alasajoa".
Bush on todellakin siirtänyt yli 200 miljoonaa dollaria valtion virastoilta uskonto- ja yhteisöpohjaisille järjestöille. Kyse ei kuitenkaan ole yksityistämisestä suomalaisittain ymmärrettynä.
Näin siirretyt varat ovat verovaroja, ja sellaisina ne säilyvät, vaikka niitä ei enää kierrätetä tehottoman valtiollisen byrokratian kautta.
Ne ohjataan nyt suoraan järjestöille, jotka tekevät sosiaalityötä muun muassa vankien, asunnottomien ja päihderiippuvaisten parissa.
Nämä ovat järjestöjä, jotka tuntevat paikalliset olosuhteet, pohjaavat vapaaehtoistyöhön, ovat aktiivisia myös virastojen aukioloaikojen jälkeen ja tarjoavat muutakin kuin materiaalista lohduketta.
Myös joitain Feman toimintoja on siirretty alihankkijoille. Edelleenkin tämä laitos kärsii kuitenkin byrokraattisesta tehottomuudesta, jonka juuret juontavat juuri siihen 1930-luvun New Deal -kokeiluun, jota Kivinen pitää niin onnistuneena.
Tosiasiassa tuo kokeilu tuotti hyvin monimutkaisen ja tehottoman liittovaltion byrokratian, jonka kyvyttömyys vastata Katrina-haasteeseen on nyt tullut osoitetuksi.
Syyskuun 11. päivän 2001 jälkeen toteutettu katastrofinhallinnan uudelleenjärjestely – jota edellyttivät demokraatit – on pahentanut tilannetta edelleen, sillä se on tuottanut lukemattomia uusia byrokraattis-hallinnollisia sääntöjä ja proseduureja.
Viivästynyt reagointi hirmumyrsky Katrinan tuhoihin johtui sekä tästä epäonnistuneesta uudelleenjärjestelystä että Yhdysvaltain liitto- ja osavaltiotasojen perustuslaillisesta suhteesta.
Perustuslaillisesti Yhdysvaltain presidentillä on oikeus lähettää liittovaltion voimavaroja katastrofialueelle vain, kun katastrofin uhriksi joutuneen osavaltion kuvernööri niin pyytää.
Jos ja kun pyyntö tulee ajoissa, kulkee se läpi Feman ja kaiken muun, New Dealin jälkeensä jättämän byrokratian.
Byrokratia on tässä yhtälössä ongelma, ja siitä on tuskin mahdollista päästä eroon lisäämällä byrokratiaa.
Vaihtoehdot eivät siis ole jokin myyttinen Bushin "oikeistolainen ideologia", joka tuhoaa valtiovallan, ja Kivisen "yhteisvastuullinen, eurooppalaistyyppinen valtio", joka keskittää kaiken itseensä.
Jälkimmäistä Yhdysvaltoihin ei koskaan tule, koska amerikkalainen historia, kulttuuriperintö, arvomaailma ja mentaliteetti eivät sellaista hyväksy; edellistä ei ole olemassakaan.
Markku Ruotsila
Yhdysvaltain ja
Ison-Britannian
historian dosentti
Helsinki