Haa.
Sinä iltana 8.4.2005 -yli reilusti sadan kilometrin päässä Raumalta - Lukkofani heräsi linja-autossa, pelin jälkeen, muiden torkkuvien ja kotiin lähtöä odottavien Lukkofanien seurasta. Hänellä oli outo, ahdistunut olo. Linja-auton ilma tuntui kuumalta ja tukahduttavalta, vaikealta hengittää. Lukkofani tunsi tarvisevansa raitista ilmaa. Hän oli nähnyt torkahtaessaan unta ja puhunut Rauman murretta.
Hän nousi istuimeltaan hiljaa, varoen herättämästä muita autossa nukkuvia Lukkofaneja, ja hiipi ulos parkkipaikan mustaan, viileään iltaan. Parkkipaikka oli hiljainen, Kerhofanit olivat häipyneet baareihin juhlistamaan pronssimitalia. Ritarihallin valot olivat jo himmenneet tältä illalta. Yksinänen Hietikon Matkojen kuljettaja tuijotti tupakoiden Lukkofanin jälkeen, kun tämä käveli parkkipaikan poikki suuntaan, jossa ei ollut muuta kuin pelin jäkeistä hiljaisuutta. Puolipilvinen taivas kaartui harmaana ja uhkaavana Rinkelinmäen yllä. Jostain etäältä kuului kerhofanien haukahteleva voitonhoilotus.
Lukkofani käveli etäämmälle Ritarihallista yhä oudon, ahdistavan tunteen vallassa. Hän tervehti kättään heilauttamalla parkkipaikan reunalla päivystäviä järjestysmiehiä, johon järjestysmiehet - heitä oli kaksi- vastasivat mykällä, lähes kauhistuneella tuijotuksella. Heidän mielestään yksikään vierasjuokkueen fani ei olisi suostunut menemään valaistun parkkipaikan ulkopuolelle yksinään pelin jälkeen. Lieventävänä asianhaarana järjestysmiehet totesivat olevan HPK:n voittaman mitalin.
Oliko joku pahahenki mennyt Lukkofanin suusta sisään tämän torkahtaessa linja-autossa, kun hän käveli öiselle Rinkelinmäelle yksin, vaikka tiesi yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, että pimeys saattoi olla täynnä väijyviä Kerhofaneja, joille ei urheinkaan Lukkofani mahtanut yksinään mitään.
Lukkofani tajusi itsekin, että hänen olisi pitänyt pelätä. Mutta hän ei pelännyt. Hän tunsi vain, että hänen oli päästävä pois parkkipaikalta, yksinäisyyteen, pois kaikkien muiden Lukkomielisten läheltä.
Kun parkkipaikka oli jäänyt niin kauas taakse, ettei linja-autojen hahmoja enää erottanut illan hämärässä, Lukkofani pysähtyi. Hän kohotti katseensa iltataivaalle, ja juuri sillä hetkellä tähdenlento teki viirun taivaalle, joka näyti johtavan suoraan länsirannikolle. Jokin Lukkofanin sisällä liikahti ja alkoi elää. Jostain hänen mielensä syvyyksistä nousi hyvin selvänä kaukainen muisto Äijänsuolla tapahtuneesta pronssisten mitalien jaosta ja rytmikkäästi taputtavasta yleisöstä. Jotenkin kaukaisesti Lukkofani muisti myös musiikkikappaleet 'Wild Thing' ja 'Final Countdown'.
Lukkofanin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskalliseen irvistykseen. Sitten hänen suunsa aukesi huutoon ja sana kohosi ilmoille hänen kurkustaan käheänä huutona, yksi ainoa sana, jota hän ei koskaan unohtaisi: LUKKO !
Se oli kuin tuskanparkaisu ja kiiri kauas Rinkelinmäen ja Ritarihallin ympäristöön...
Ja Lukkofani, nyt ja aina Lukon kannattaja, seisoi yksin Hämeenlinnassa, ja itki hartiat täristen.
Lukkofani seisoi tovin ja tuijotti taivaalle kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan.
Sitten, yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin outo ahdistus poistui hänestä ja tilalle tulivat kaavailut tulevan kauden Lukkojoukkueesta. Lukkofani kuivasi hieman hämmentyneenä kasvonsa ja palasi nopein askeli juuri Raumalle lähdössä olevaan linja-autoon. Hän istahti penkilleen, kietoi fanilipun ympärilleen ja nukahti silmänräpäyksessä rauhalliseen uneen. Yöllä linja-auton saapuessa Raumalle Lukkofani ei edes muistanut illalla poistuneensa autosta...
