WebSlave
Trackman
- Liittynyt
- 9.2.2005
- Viestit
- 29660
Kehtaanko paljastaa? Vai olenko salaa jopa ylpeä friikkiydestäni?
Tänne saa kirjoittaa tilanteista, joissa olet kokenut olleesi friikki, tai jälkikäteen h.uomannut, että aika friikkiähän se oli silloin (varsinkin nyt jälkikäteen katsottuna).
---
Tuli kirjoitettua painostani huoneenlämpöketjuun, joten kerronpa tarinan historiastani. Jälkikäteen ajatellen kaiketi aika friikkiä.
Ennen kutsuntoja (siis vuosia vuosia sitten) elin asiaa mitenkään erityisesti miettimättä lähes viikon melkein pelkällä kahvilla ja oluella. Se ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta niin elämä vain silloin sattui menemään. En perustanut syömisestä tuolloin muutenkaan, lähinnä se oli sellainen välttämättömyys.
Lopputuloksena oli se, että painoin kutsunnoissa 47,5 kg, mikä on "hieman" vähän 172-senttiselle miehenalulle. Palvelukseen kelpasin kuitenkin. Tiesin (tai ainakin oletin sen olevan tieto), että joskus takavuosina alle 45-kiloisia ei armeijaan kelpuutettu. Jokin pulavuosien "riisitautisten" karsinta, kaiketi. Kysyin asiaa, muttei moista karsintaa enää tuolloin ollut (ja enhän minä siihen painorajaan olisi mahtunutkaan).
Armeijassa sitten painoni nousi 55 kiloon, mikä oli enemmän kuin koskaan aiemmin, ja olin elämäni kunnossa! Jokainen gramma oli alokasryynäyksen tuomaa lihasta, eikä grammaakaan rasvaa. Armeijakaverit vain katsoivat ruokailussa kuinka noin pieneen mieheen mahtuu noin paljon ruokaa. Tottakai mahtui, koska energiankulutus oli moninkertainen verrattuna siihen mitä olin aikaisemmin tehnyt. Se oli vain varastojen uudelleentäyttämistä.
Tuossa 54-55 kilossa se sitten pysyikin seuraavat 15 vuotta. Aika "friikkiä" sekin, muttei sentään kutsuntojen tasoista. Nyttemmin painoa on tullut kahdeksisen kiloa lisää, mistä tuttavat sanovat "hyvä vain", mutta itse kaipaan noita rasvattomia aikoja. Kun on tottunut tiettyyn minäkuvaan, siitä on ikävä päästää irti. Nykyään taidan sentään mahtua normaalipainoisten luokkaan.
Selvennettäköön varmuuden vuoksi, että anorektikko en ole ollut missään vaiheessa.
Tänne saa kirjoittaa tilanteista, joissa olet kokenut olleesi friikki, tai jälkikäteen h.uomannut, että aika friikkiähän se oli silloin (varsinkin nyt jälkikäteen katsottuna).
---
Tuli kirjoitettua painostani huoneenlämpöketjuun, joten kerronpa tarinan historiastani. Jälkikäteen ajatellen kaiketi aika friikkiä.
Ennen kutsuntoja (siis vuosia vuosia sitten) elin asiaa mitenkään erityisesti miettimättä lähes viikon melkein pelkällä kahvilla ja oluella. Se ei ollut mitenkään tarkoituksellista, mutta niin elämä vain silloin sattui menemään. En perustanut syömisestä tuolloin muutenkaan, lähinnä se oli sellainen välttämättömyys.
Lopputuloksena oli se, että painoin kutsunnoissa 47,5 kg, mikä on "hieman" vähän 172-senttiselle miehenalulle. Palvelukseen kelpasin kuitenkin. Tiesin (tai ainakin oletin sen olevan tieto), että joskus takavuosina alle 45-kiloisia ei armeijaan kelpuutettu. Jokin pulavuosien "riisitautisten" karsinta, kaiketi. Kysyin asiaa, muttei moista karsintaa enää tuolloin ollut (ja enhän minä siihen painorajaan olisi mahtunutkaan).
Armeijassa sitten painoni nousi 55 kiloon, mikä oli enemmän kuin koskaan aiemmin, ja olin elämäni kunnossa! Jokainen gramma oli alokasryynäyksen tuomaa lihasta, eikä grammaakaan rasvaa. Armeijakaverit vain katsoivat ruokailussa kuinka noin pieneen mieheen mahtuu noin paljon ruokaa. Tottakai mahtui, koska energiankulutus oli moninkertainen verrattuna siihen mitä olin aikaisemmin tehnyt. Se oli vain varastojen uudelleentäyttämistä.
Tuossa 54-55 kilossa se sitten pysyikin seuraavat 15 vuotta. Aika "friikkiä" sekin, muttei sentään kutsuntojen tasoista. Nyttemmin painoa on tullut kahdeksisen kiloa lisää, mistä tuttavat sanovat "hyvä vain", mutta itse kaipaan noita rasvattomia aikoja. Kun on tottunut tiettyyn minäkuvaan, siitä on ikävä päästää irti. Nykyään taidan sentään mahtua normaalipainoisten luokkaan.
Selvennettäköön varmuuden vuoksi, että anorektikko en ole ollut missään vaiheessa.
Viimeksi muokattu:
Ei jännittänyt. Suhde oli kyllä mennyt juuri poikki, mutten minä sitäkään tietoisesti murehtinut, päinvastoin se oli lähinnä helpotus. Ei vain nälättänyt. Se ei ollut minulle tuolloin mitenkään tavatonta, että unohdin syödä.
