...
En ole lapsipsykologi, mutta maallikkojärjellä tuntuisi, ettei tuon ikäisille vastoinkäymiset ole vielä kovin hyvä kannustin. Sen sijaan "heikommat sortuu elon tiellä"-ajattelu voi tuoda kohtuuttomia paineita valmentajien ja vanhempien taholta. Niille potentiaallisille lahjakkuuksillekin.
Monien tähtipelaajien taustalta löytyy tarinoita siitä, kuinka he vapaaehtoisesti harjoittelivat ja harjoittelivat. Olennaista on siis halu ja tahto. Se ei synny pelottelemalla.
En myöskään usko, että "kaikki pelaa" tarkoittaa kaikille tasapuolista pään silittelyä. Peliaika voi olla sama, mutta valmentajan palaute ei.
No jos tästä on kyse. Uskon, että halu ja tahto harjoitella syntyy, kun kaikki ei tule kuin Manulle illallinen. (=motivaatio kehittymiseen) Mutta enpä nyt muutenkaan näe, että vastakohtana NS:lle on peloittelu.
Maailmaan siloitellaan vähän turhan paljon niille junioreille. Ei kaiken tarvitse olla AINA hauskaa eli tarvitaan myös haasteita.
Mä en usko, että ne entisaikojen pelaajat (omaa ikäluokkaa vanhemmat ja pätkän verran nuoremmatkaan) olivat mitenkään erityisen pahasti kaltoin kohdeltuja. Peloiteltuja. Ja pelaaminen OLI niille voittopuolisesti hauskaa. Eipä ne muuten olisi jatkaneet. Toki aina löytyy yksilöitä, jotka eivät selvineet. Lopettivat "ennen aikojaan" tms. Ehkä heidän vahvuus olikin sitten toisessa lajissa tai asiassa...
Sekin lienee selvää, että kaikille nykypäivän junioreille ja etenkin heidän vanhemmilleen tälläinen raadollisempi ajattelu (paluu vanhaan?) ei sovi. Jonkinlainen kompromissi voisi siis olla paikallaan, mutta millainen?
Huomauttaisin vielä, että tämä keskustelu alkoi siitä miten Suomelle saataisiin lisää huippuja.