Sodan jalkeen jermut hallitsivat suvereenisti ainakin kaikilla isommilla työpaikoilla ja esim. -27 syntyneet olivat pirun harmissaan kun eivät olleet ehtineet rintamalle.
--
Helsingingin Fredrikinkadulla seurasin kun kepin kanssa kulkeva mies tuli pari pysäkinväliä Kamppiin. Kun etuovi aukesi, hän huusi kuskille olevansa sotainvalidi. Noustuaan autoon hän kuulutti taas olevansa sotainvalidi. Käveltyään istumapaikalleen hän teki saman ilmoituksen vieressä istuvalle. Sama juttu noustessaan Kampissa pois, ja heti laskeuduttuaan kadulle. Se oli kyllä jo 80-luvun puolenvälin tienoilla, ehkä jälkeenkin.
Mistäs sitä tietää oliko kyseinen sotainvalidi esim. dementoitunut tms. Vai mistä **tusta vedät ko. tapahtumasta ilmeisesti jonkinlaisen johtopäätöksen siit kuinka jermut johtivat tätä maata kyykyttämällä muita.
Kävisikö ko. yksittäistapauksen esiin nostamiseen tämä sun seuraavassa kommentissasi laittamasi lausahdus. :nope:
Yksittäis-, tai kaksittaistapauksillakaan aihetta sivuun vääntämällä tekstini ei vääräksi muutu.
Tottahan toki veteraaneja oli erilaisia. Jotkut kärsivät, kuten Knoukkari kirjoituksissaan korosti traumoista enämpi ja vähempi. Eivät kaikki. Osa hankki sodan jälkeen merkittävän aseman yhteiskunnassa ja mikäs oli hankkiessa. Valtaosa vanhemmista ikäluokista (yli 17) oli ollut sodassa. Sikäli ihan luonnollista, että ns. jermuja oli johtavissa asemissa sodan jälkeen. Ja varmasti useammilla näistä jermuilla oli kokemusta johtamisesta ja tukalista paikoista selviytymisistä.
Sekin on kyllä totta, että sodan jälkeen vähintäänkin auk:n suorittamista arvostettiin. (jossakin tapauksissa esim. valtion yhtiöissä suoranainen edellytys) Vasta viime vuosikymmeninä em. arvostus/merkitys on laskenut. En silti pitäisi tuota merkkinä mistään "sotahulluudesta".
Uskoisin, että vanhat lausahdukset siitä, että sisällissodan/vapaussodan haavat umpeutuivat viimeistään talvisodassa pitää suurimmaksi osaksi paikkaansa. Toki varmaan löytyy vielä myöhemminkin joidenkin ääriryhmien suusta muunlaistakin totuutta.