Suomi lähenee tulonjaossa Neuvostoliittoa
6.4.2014 2:00 7
Tommi Uschanov
Entinen Nokia-pomo Anssi Vanjoki valitti viime viikolla pääomasijoitusyhdistyksen seminaarissa, että "suomalainen asenneilmapiiri muistuttaa neuvostotasavallan tunnelmia" (HS 30.3.).
Se oli varsin outo paikka väittää näin. Juuri työn ja pääoman suhde muistuttaa Suomessa entistä enemmän Neuvostoliittoa.
Eräs jyrkimmistä Neuvostoliiton ja länsimaiden välisistä eroista vallitsi tulonjaossa. Länsimaissa kansantuotteesta kanavoitui työntekijöiden palkkoihin 1980-luvun lopulla tyypillisesti yli 60 prosenttia. Tämä koski myös Suomea. Neuvostoliitossa sen sijaan palkat olivat samaan aikaan vain noin 37–38 prosenttia kansantuotteesta.
Karl Marx, jonka nimeen Neuvostoliitto tunnetusti vannoi, mittasi työläisten riiston astetta tämän prosenttiluvun vaihtelulla. Luvun pienentyessä riisto pahenee, kasvaessa vastaavasti hellittää. Ironista onkin, että tällä määritelmällä Neuvostoliitto itse riisti työläisiään paljon pahemmin kuin läntiset teollisuusmaat.
Suomessa palkkojen osuus kansantuotteesta on 1990-luvun laman jälkeen laskenut jyrkästi. Yhä useampi euro on jäänyt liikevoittona työnantajalle tai maksettu osinkona omistajille. Viime vuosikymmenellä palkkojen osuus oli vuodesta riippuen enää 45–48 prosenttia kakusta.
Matkasta, joka Suomen tällä mittapuulla erotti Neuvostoliitosta vielä 1980-luvun lopussa, olemme siis kuroneet umpeen ainakin puolet.
Vaikka Neuvostoliitossa ei maksettu työstä kunnon palkkaa, siellä ihailtiin työtä yli kaiken. Työpaikka oli ihmisarvon minimiedellytys ja sen välttely rikos koko yhteiskuntaa vastaan.
Viikko sitten näillä sivuilla kerrottiin Neuvosto-Virosta, jossa omavaraistaloudessa elänyttä miestä syytettiin "parasiittimaisesta elämäntavasta".
Neuvostoliiton johtaja Leonid Brenev julisti vuonna 1972, että hänen maansa rakentaa "työtätekevintä yhteiskuntaa, jonka historia tuntee".
Nyky-Suomessa työtä palvotaan myös. Vanha viisas kansan sananlasku – hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä – on lentänyt roskiin. Poliitikot "työväen presidentistä" alkaen patistelevat ihmisiä töihin, vaikka hyvin tiedetään, että enin osa työttömyydestä on rakenteellista.
Kuten jo Sata-komitean surkea kohtalokin kertoo, rakenneuudistuksia ei halua kukaan. Työtuntien suurta määrää ihaillaan, vaikka se ei kerro niinkään mistään hyveellisestä ahkeruudesta kuin tehottomista työtavoista.
Aivan kuten Neuvostoliitossa.
Varsinkin Etelä-Suomen kaupungeissa yksi kunnallispolitiikan iso kysymys on sosiaalinen eriytyminen. Rikkaat ja vähemmän rikkaat asuivat ennen sovussa naapureina, mutta nyt edelliset vetäytyvät omille asuinalueilleen ja jättävät jälkimmäiset kiehumaan omaan liemeensä.
Myös jokaisen entisen kommunistimaan pääkaupungissa oli eliitin kaupunginosa: Moskovassa Dorogomilovo, Itä-Berliinissä Pankow ja niin edelleen. Siellä silmäätekevät elivät luksusasunnoissaan turvallisen etäällä rivikansalaisten raivonpurkauksista. Tarvittaessa hyvän elämän takasi vielä laiton valuuttatili veroparatiisissa, sellainen, mistä useampi suomalainenkin on äskettäin kärynnyt. Osaksi juuri sinne katosi se arvonlisäyksen siivu, joka palkoista jäi puuttumaan.
Kun olen pahoitellut sitä, että Suomi muistuttaa näissä suhteissa Neuvostoliittoa, minut on kuitenkin usein toivotettu – Neuvostoliittoon. Maahan, jota ei enää ole olemassa ja jossa en kertaakaan edes käynyt.
Eikä olisi tehnyt mielikään käydä.
Tommi Uschanov