Lunssila
Well-known member
- Liittynyt
- 6.6.2008
- Viestit
- 18217
Henri, 18, kirjoitti keväällä ainoana täydet pisteet äidinkielestä suomeksi – lue koko täydellinen aine sanasta sanaan (IS)
”Yhteistyötä yli rajojen
Me suomalaiset jussit kuokkisimme suomme mieluiten itse. Tämän sanominen ääneen tuskin kuitenkaan parantaisi tilannettani juuri nyt. Minua ympäröi luokallinen entisten eurooppalaisten uudisraivaajien ylpeitä lapsenlapsenlapsia, joihin on Pampersit päällä pukeltavista taaperoista lähtien kylvetty taipumaton usko tähtilipun ja teamworkin voimaan. Vaihtoehtoja ei siis juuri jää: tämänpäiväinen – kuten edellinenkin – koulupäivän kurssityö toteutetaan sopuisasti ryhmissä. Vasta viikon mittainen elo läntisen pallonpuoliskon mahtimaassa on valaissut minulle, mistä tämä kansakunta oikein saa polttoaineensa: naapurien yhteisistä nyyttäri-illoista ja loputtomista jaetuista Google Drive -tiedostoista. Mietin säilyykö suomalainen sieluni hengissä loppukesään asti.
Nämä ajatukset valtasivat mieleni kemialliset koukerot taannoisen Yhdysvaltojen-vierailuni aikana. Huomasin, että perinteisesti itseni varsin sosiaaliseksi ja avoimeksi muuallakin kuin curriculum vitaessa luokitteleva, tunsin itseni yhtäkkiä yhteistyökyvyttömäksi Lumikin Juro-kääpiöksi. Sana yhteistyö kuulostaa merkitykseltään suorastaan suurenmoiselta – työtä tehdään yhteisesti, ja samalla sen avulla saavutetaan jotain yhteistä. Siksi hämmästelin, kuinka edes saatoin irvistellä mielessäni yhteiselle ajatuksenvaihdolle. Parhaimmillaan yhteinen tekeminen voisi jopa vapauttaa ihmiskunnan sen ikuisesta ahneuden ja itsekeskeisyyden helmasynnistä. Tästä huolimatta edes eurooppalaiset Akropolis-kukkulan demokratian soihdunkantajat eivät ole aina onnistuneet yhteisessä vastuunkannossa: äärimmillään 1900-luvun puolivälin tienoilla he olivat valmiita hylkäämään omatuntonsa ja yhteisen vastuunkannon ihanteen diktaattorin krematorioihin ja kaasukammioihin. Pelkään – en halua olla osa samanlaista kehityskaarta.
Ihmisellä on aina ollut luonnollinen tarve luokitella lajitovereitaan hyviin ja huonoihin yksilöihin. Tämä on myös alituisesti saanut homo sapiensit valikoimaan lajitovereitaan. Kaikkien kanssa ei olla haluttu saada aikaan yhteistä hyvää – tämä näkyy osin jopa mieltymyksinä parinvalinnassa. Venäläisessä yhteiskunnassa perhe on aina ollut kaiken keskinäisen luottamuksen syvin olemus. Myös naapureille ja hyville ystäville annetaan luottamuksen merkiksi melkein seinät omasta kotitalosta. Oman lauman hyväksytyt jäsenet ovat toistensa vergiliuksia, he saattavat tovereitaan läpi haasteiden. Heimon ulkopuolisilla pyrkyreillä ei kuitenkaan ole mitään väliä: he voivat hukkua keskiaikaisen kertomuksen hyytävään virtaan. Samanlainen ajattelumalli on valloillaan jopa teamworkin mallimaassa: siellä maan johtajaksi pyrkivä liikemies on kahminut mielipidemittauksien kärkisijat lupailemalla muurin – yhteistyön irvikuvan – toisen kansakunnan vastaiselle rajalle.
Yhteisen edun tavoittelun mielekkyyttä on aina määritellyt molempien osapuolisen usko yhteiseen etuun: ehkäpä ihmiselle on suotu uniikki mahdollisuus luottaa siihen, että auttamalla muita on mahdollisuus hyötyä itsekin. Renessanssin aikana kukkineesta protektionismin ja merkantilismin hengessä käydyistä kansallisvaltioiden nahisteluista on purjehdittu pullein purjein eteenpäin kohti globaalia yhteistyötä. Jopa YYA-sopimuksen sitoma Suomi sain taitavalla yhteistyöllä pidettyä Neuvostoliiton tyytyväisenä ja näin säilytettyä itsellään suvereniteetin.
Joissakin tilanteissa yhteistyön tiellä tuntuu kuitenkin olevan suunnattomia esteitä. Tällainen murtamaton muuri on historiassamme ollut esimerkiksi erilainen ideologia. Neuvostoliittolainen kolhoosi rakentui lähes sananmukaisesti yhteisen työn varaan, ja läntinen kylmän sodan supervalta on perinteisesti onnistunut sulattamaan hyvin erinäköisiä ihmisiä vannomaan uskollisuutta samoille tähdille ja raidoille. Toiveikkaista lähtökohdista huolimatta vihanpito syrjäytti yhteistyön rippeetkin aina häviäjän kukistumiseen saakka.
Synkimmät mieleni aivoitukset ovat jopa päätelleet, että liian kaukaisten lajitovereiden kanssa ei välttämättä pitäisi solmia yhteistyön sinetöiviä umpisolmuja ollenkaan. Maailmanlaajuinen finanssikriisi sai alkunsa lähes rajoittamattomasta bittirahojen ja sähköisten velkakirjojen virtauksista Amerikasta Ateenaan ja edelleen Aasiaan. Poliittistenkin kiistojen keskellä maailman luulisi olevan parempi paikka, jos kansakunnat lokeroitaisiin omia kupliaan asuttamaan.
Ihminen ei kuitenkaan koskaan ole antanut periksi valuvioilleen, vaan on etsinyt kiihkeästi parempia edellytyksiä elämään. Maailmansotien kauheuksienkin raunioille syntyi yhteisö, joka on kasvattanut eurooppalaisten uskoa kykyynsä soittaa rauhan ja harmonian säveliä mummomaanosamme ylle – jopa niin hyvin, että nuorimpien sukupolvien mielestä aseilla ammutaan vain James Bondeissa. Minullekin luodaan tällä hetkellä Erasmuksen, euron ja Oodi ilolle –hymnin keskellä eurooppalaista ja samalla maailmankansalaisen identiteettiä. Ensijärkytyksen jälkeen olen siitä ylpeä.
Suuret kansainväliset selkkaukset ovat lopulta vain kuoria, jonka taakse kätkeytyvät piiloon miljardit ihmisyksilöt, jotka ovat aina rakastaneet toisia ihmisiä: venäläiset nauttivat hilloteensä yhdessä perheen kanssa, ja Somalian kriisialueillakin äidit tekevät rakkautensa äärettömissä rajoissa kaikkensa nälkiintyneen lapsensa pelastamiseksi. Jopa suomalaiset murahtelevat miehenköntykset saattavat heittäytyä saunomisen rauhassa ja oluttuopillisen ääressä hyväksyvään kuulumisten vaihtoon. Kaikki nämä suuressa mittakaavassa hauraat, mutta silti niin voimakkaat ihmisten väliset siteet ovat kuin kivijalka ihmiskunnan yhteiselle kotitalolle eli maapallolle. En suostu uskomaan, että nämä siteet haalistuisivat olemattomiin, kun oman lapsen tai ystävän sijasta tulisi osoittaa avunantoa eriväriselle, -näköiselle tai tuiki tuntemattomalle ihmiselle. Murto-osakin kapalossa makaavan lapsen saamasta rakkaudesta riittäisi.
Eikä kaikilla luokkatovereillani kuuman Coloradon auringon alla edes tarkemmin ajatellen ole valkonahkaisia, kristittyjä esi-isiä. Vähintään yhtä paljon on eteläisen Afrikan asukkien kaukaisia sukulaisia ja ehkä jopa yksi irokeesien jälkeläinen. Diversiteetistä huolimatta ryhmätyömme on alkanut ilman mitään pelkoa eripuraisuuksista. Kannan ylpeydellä kuokkaa yksinäisen suon laidalla heiluttelevan jussin arvomaailmaa, mutta siirrän sen hetkeksi syrjään.
Opittiinhan Jukolassakin lopulta lukemaan – yhdessä.”
