Suomessa on 57 000 sellaista yli 30-vuotiasta, jotka elävät perheessään lapsen asemassa. Määrä vastaa likimain yhtä ikäluokkaa, mutta on kuitenkin marginaalinen, sillä vuoden lopussa 30 vuotta täyttäneitä suomalaisia oli kaikkiaan 3,5 miljoonaa.
Lapsen asemassa eläminen tarkoittaa sitä, että asuu samassa osoitteessa vanhempiensa kanssa ilman puolisoa. Koko määrästä 77 prosenttia on miehiä. Tilastokeskuksen perhetilaston luvut eivät kerro, keitä nämä 44 000 yli 30-vuotiasta miestä ovat.
Soittokierros asiantuntijoille varmistaa olettamuksen, että kotona asuvien aikuisten miesten taustalta löytyy moniongelmaisuutta, varsinkin koulutuksen sekä työkokemuksen ja työn puutetta. Uutena piirteenä esiin on noussut ylisukupolvinen työttömyys.
Perheessään asuvien yli kolmekymppisten ikäjakauma on suuri, ja elämäntilanteiden ääripäät näyttäytyvät kaukana toisistaan.
Joukosta löytyvät niin iäkkäiden vanhempiensa omaishoitajat kuin myös ne, joita itseään pitää hoitaa vamman tai sairauden takia.
Sieltä löytyvät väkivaltaiset päihdeongelmaiset, jotka kaatavat kurkkuunsa vanhan äitinsä eläkerahat. Löytyvät yksinäiset maan hiljaiset, jotka eivät uskalla mennä yksin edes bussiin sekä ne mukavuudenhaluiset lorvailijat, jotka eivät suin surmin halua muuttaa omilleen.
Jotkut 30 vuotta täyttäneet palaavat kotiinsa avioeron jälkeen. Netissä kerrotaan tapauksista, joissa ratkaisu on menevälle miehelle vallan mainio. Vanhemmat huolehtivat täydestä ylöspidosta sekä viikonloppuisin saapuvista lastenlapsista, jotta isi pääsee baariin.
Vanhempiensa nurkissa asuvia pidetään helposti luusereina, peräkamarin poikina ja tyttöinä. Mitä, jos asia onkin etenkin nuorimpien ja heikoimpien osalta toisin? Jos joidenkin onkin hyvä aikuistua oman kodin turvissa maailmassa, jonka vaatimukset tuntuvat musertavan ylivoimaisilta. Ehkä pikavipit jäisivät ottamatta, mielenterveys- ja päihdeongelmat syvenemättä ja opiskelut keskeytymättä, kun vanhemmat katsoisivat tavallista pitempään perään.
Tähän kiertyy kysymys siitä, pitääkö vanhempien huolehtia lapsistaan hamaan tappiin saakka? Pitääkö varsinkin niissä tapauksissa, joissa kyseessä on päämäärätön oleskelu ja taloudellinen hyväksikäyttö?
Ei totta vie pidä. Irti pitää päästää ja suorastaan työntää – ja yhteiskunnalla pitää olla konstit kunnossa ottaa heidät vastaan. Puhun mahdollisuuksista, mutta myös velvollisuudesta itsenäistyä omaan elämään.
Nordea teetti pari vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan Pohjoismaissa 18–29-vuotiaiden ikäluokasta joka viides asui yhä lapsuudenkodissaan. Puolet heistä ei maksanut kotona asumisestaan yhtään mitään. Joka neljäs suomalainen oli sitä mieltä, ettei kotona asumisesta tarvitsekaan maksaa.
Peräkamarin asukeista puhuttaessa esimerkiksi otetaan usein Italia. Siellä 30-45-vuotiaista joka neljäs ei ole vielä muuttanut kotoaan tai on palannut takaisin vanhempiensa luokse. Heitä kutsutaan nimellä bamboccioni, isot lapset. Talousvaikeudet ovat edelleen lykänneet lasten kotoa muuttamista. Sama meno yltyy parhaillaan Espanjassa.
Vanhempiensa kanssa asuvien määrä uhkaa meilläkin lisääntyä, ellei syrjäytymisvaarassa olevien määrää saada vähenemään. Koulutus, työllistyminen, kyllä, kyllä, mutta muistakaa myös ne, joita pitävät kotona ujous ja sosiaaliset pelot. Miten voi opiskella tai käydä töissä, jos saa jo matkalla paniikkihäiriökohtauksen?
Nuori aikuinen tuntee surua ja häpeää, kun elämänpiiri kaventuu lapsuudenkodin seinien sisälle. Hän haluaisi kyllä oman, oikean elämän, mutta ajattelee, ettei se ole häntä varten. Esimerkiksi Etsivän nuorisotyön suurin haaste ovat tällä hetkellä parikymppiset, jotka mökkiytyvät kotiinsa siten, ettei heitä tavoita kukaan. Missä he ovat 10–20 vuoden kuluttua?
Moni kotona asuva sanoo luovuttaneensa nähdessään, miten muut samanikäiset valmistuvat ammattiinsa ja perustavat perheen. He kärsivät usein masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriön eri muodoista, mutta asiantunteva apu saa kuulemma ihmeitä aikaan. Ihan kuin iso tulppa irtoaisi, kun nuori opastetaan kiinni elämän syrjään. Näistä työmuodoista ei ole varaa säästää euroakaan.