Ajatus yhteisestä kansakunnasta ei enää inspiroi
Pohjoismaiden menestystarinan ytimessä on hyvinvointipolitiikka, joka on onnistunut yhdistämään ihmisen elämän ja markkinatalouden kohtalaisen hyvin. On nimittäin todella vaikeaa löytää toimivat ratkaisut kahteen kysymykseen: Miten ihmisen elämästä syntyy hyvää työvoimaa ja miten hän elää silloin, kun kukaan ei osta hänen työvoimaansa.
Pohjoismaiden reseptiä sanotaan universalismiksi. Käsitteen ytimessä on sana kaikki: kaikki kansalaiset ovat jäseniä järjestelmissä, kaikki saavat tarvitessaan etuuksia, kaikki osallistuvat niiden rahoitukseen, kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.
Paketti toimii, jos ihmiset tuntevat kuuluvansa samaan yhteisöön ja luottavat sekä toisiinsa että luomiinsa järjestelmiin. Ja jos tämä kaikki onnistuu, voi yhteiskunta investoida ihmisiin enemmän ja hallita inhimillisiä riskejä paremmin.
Pohjoismaista hyvinvointimallia ryhdyttiin nimittämään universaaliksi oikeastaan vasta 1990-luvulla. Kansainvälisessä nykykeskustelussa kehutaan pohjoismaista universalismia yhä estottomammin, mutta samaan aikaan sen tunnusmerkit ovat väljähtymässä.
Pohjoismaisen universalismin taloudellis-sosiaalinen tehokkuus liittyy ainakin neljään asiaan. Naiset on saatu useammin ansiotyöhön, lapsia syntyy enemmän, köyhyyden ja syrjäytymisen seuraukset ovat olleet lievempiä, koulutus on laajaa ja opiskelijoiden rekrytointi perusteltua.
Universalismi on kuitenkin joutunut ahtaalle. Ei siksi, etteivätkö kansalaiset kannattaisi universaalietuuksia. Eivät rahatkaan ole loppuneet, sillä universalismin loistoaika oli jo vuosikymmeniä sitten. Kyse on jakopolitiikasta: kansalaisten enemmistö haluaa itselleen parempia ja kalliimpia, ansiotyöhön sidottuja etuuksia. Tämä on keskiluokan sosiaalipolitiikkaa, joka etenee samalla kun perusturva väistyy.
Se köyhäinhoito, joka piti modernista maailmasta hävittää, etenee muissakin maissa. Toimeentulotuen hakijamäärät ovat kasvaneet ja työttömyysturvan ehtoja on kiristetty aktivoinnin nimissä. Suomi on kuitenkin ääritapaus: ensinnäkin universaali perusturva perhe-etuuksineen jäädytettiin laman loppuvaiheessa vuosikymmeneksi, ja toiseksi valtio supisti rankasti kuntien valtionosuuksia, joiden varassa sosiaali- ja terveydenhuollon universaalipalvelut toimivat. Koululaitos on silti meillä yhä varsin universaali, vaikka sekin horjuu jo Ruotsissa.
Ei ehkä ole yllätys, että kaikki kolme suurta puoluetta ovat olleet toteuttamassa keskiluokan sosiaalipolitiikkaa. Hämmentävää on silti, ettei trendi pelottanut sosiaalidemokraatteja eikä suomalaisen universalismin esitaistelijaa, keskustaa. Universaalien etuuksien jäädyttäminen talouskasvun keskellä kertoi perusturvakansalaisille, ettei heidän kohtalonsa enää kiinnosta valtiota. Perussuomalaisten ei tarvinnut kuin odottaa.
On pelottavaa ajatella, mitä nykyinen talouskriisi tekee universaalietuuksille. Universaali toimeentuloturva, jota kaiken kukkuraksi verotetaan, ei takaa tänäänkään minimielintasoa. Julkisen palvelurahoituksen vähetessä kunnat ajautuvat palvelujen rahoituksesta jakamaan ostoseteleitä, joita kansalaiset saavat täydentää, mikäli pystyvät.
Universalismin alamäki kertoo siitä, ettei ajatus yhteisestä kansakunnasta enää inspiroi. Eliitti valmentaa lapsensa anglomaiden kalliissa kouluissa ja yliopistoissa. Pääoma on solminut oman liittonsa Kiinan kommunistisen puolueen kanssa. Sven Tuuvaa ei nyt tarvita, kun sotaakaan ei ole näkyvissä.
Universalismin mukana haihtuu myös perusturvakansalaisten usko yhteiseen kantakuntaan ja solidaarisuuteen. Kun osa väestöstä kokee joutuneensa eliitin ja keskiluokan hylkäämäksi, muodostuu äärimmäisen huono pohja niille dramaattisille muutoksille, joiden kohteeksi Suomi on jo joutunut ja joita ympäristökysymys tuottaa lisää. Niin rasismi kuin fasismikin viihtyvät turvattomien ihmisten keskuudessa.