http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkismi
Anarkismin lajeja:
1.1 Anarkoindividualismi = Katsantokanta, joka pyrkii hävittämään kaikki erilaiset vallan muodot.
1.2 Anarkokommunismi = Painottaa ihmisten keskinäistä yhteistyötä ja tuotantovälineiden sosiaalista omistamista.
1.3 Anarkosyndikalismi = Anarkosyndikalismi, joka voidaan laskea anarkososialismin haaraksi tai omaksi lajikseen, yhdistää anarkismin päämäärät ja syndikalismin järjestäytymismuodot
1.4 Ekoanarkismi = Ekoanarkismin eräs keskeisistä teeseistä on se, että valtahierarkioihin perustuvat yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet ovat merkittävä ympäristön vahingoksi koituva tekijä.
1.5 Anarkoprimitivismi = Sivilisaatiota edeltävät ja sen jälkeiset mahdolliset kulttuurit nähdään ainoina mahdollisuuksina anarkialle.
1.6 Anarkistinen insurrektionalismi = Insurrektionalistien päämäärä on yleinen kapina, kansannousu, joka kehittyy anarkistiseksi vallankumoukseksi. Perinteisen ”luokkasodan” käsitteen sijaan insurrektionalistit ovat puhuneet ”sosiaalisesta sodasta”.
1.7 Anarkokapitalismi = Pyrkivät kaventamaan valtion vaikutusvallan minimiinsä tai yleensä lopettamaan valtion instituutiona ja kaiken muunkin esivallan kokonaan. Anarkokapitalistit ja libertaristit pyrkivät kieltämään ihmisen kehoon ja yksityiseen omistusoikeuteen kohdistuvat loukkaukset. Valtion harjoittaman tuen ja säännöstelyn asemasta he uskovat ihmisten vapaaehtoiseen yhteistyöhön, spontaaniuteen ja markkinatalouteen yhteiskunnan peruspilarina.
1.8 Panarkismi = Yksilön tulee voida erota hallintoalueista ilman alueelta poistumisen pakkoa.
Anarkismi sekoitetaan usein väkivaltaan tai jopa mellakointiin. Sanalla ”anarkia” viitataan usein (virheellisesti) myös pelkkään sekasortoon. Osa anarkisteista onkin katsonut väkivallan olevan oikeutettua ja jopa suositeltavaa vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustamiseksi. 1800-luvun lopulla väkivaltaiset ”anarkistiset” liikkeet (joista puhuttiin myös terroristisina) herättivät pelkoa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Nämä militantit, ”anarkistit” (ja syndikalistit) tekivät tuohon aikaan joukon merkittäviä poliittisia attentaatteja ja muita iskuja. Tämä ns. Propaganda of the Deed -taktiikka on osaltaan vaikuttanut suuren yleisön mielikuvaan anarkismista, vaikka se ei nauttinut edes omana aikanaan anarkistien enemmistön suosiota.
Anarkistien suhtautuminen väkivaltaan vaihtelee suuresti. Jotkut anarkistiliikkeet ovat pasifistisia ja monet eivät käytännössä turvaudu väkivaltaan, vaikka sen periaatteessa tietyissä tilanteissa hyväksyväisivätkin. Usein anarkismi sekoitetaan myös puhtaasti väkivaltaan ja sekasortoon. Useat anarkistit kuitenkin uskovat moraaliin, etiikkaan ja rauhaan.
Anarkistien suhteesta terrorismiin suomalainen tutkija Pasi Korkeamäki toteaa, että vain pieni osa heistä kannatti sitä ja vielä pienempi osa toteutti sitä, mutta 1800-luvun lopun terrorikampanjat rajoittivat työväenliikkeen toimintavapautta, sillä hallitukset olivat usein kyvyttömiä ja haluttomia erottelemaan anarkisteja muista sosialisteista, jotka suhtautuivat tuomitsevasti terrorismiin.
Monien ns. anarkokapitalistien moraaliseen filosofiaan taas kuuluu yhtenä peruspilarina laillisuusperiaate eli vallankäytön perustuminen lakiin, vaikkei kaikkia lakeja moraalisesti kunnioitettaisikaan.
Nykyisin väkivaltaisia anarkistiryhmiä ovat muun muassa lukuisiin eurooppalaisiin kohteisiin 2000- ja 2010-luvuilla iskeneet italialainen Federazione Anarchica Informale (FAI) [8][9] ja kreikkalainen Tulen salaliittosolu (Synomosia Pyrinon tis Fotias, SPF). Nykyisin suurin osa väkivaltaisista anarkistiryhmistä välttää siviiliuhreja ja tekee iskuja vain aineellisten tuhojen ja mediahuomion aikaansaamiseksi