Professori Larry Diamond esitti yhteenvedon havainnoistaan sodanjälkeisessä Irakissa artikkelissa "Mikä meni pieleen Irakissa?" (Foreign Affairs, syys-lokakuu 2004).
Siinä liittouman väliaikaisen hallinnon asiantuntijana keväällä toiminut professori arvosteli presidentti George W. Bushin hallitusta sen haluttomuudesta sitoutua toimiin, joilla varmistettaisiin Irakin demokraattinen tulevaisuus. Kritiikin kohteena oli myös hallituksen haluttomuus kuunnella niitä ihmisiä, joita se pyrkii vapauttamaan.
Diamondin rakentava kritiikki johti tuhoisaan arvosteluryöpytykseen, jonka takana olivat Yhdysvaltain johdolla tapahtuneen Irakin vapauttamisen vastustajat. He väittävät, että Irakin sota oli pelkkä "epäonninen imperialistinen aggressio".
Tarkoitukseni ei ole opettaa Diamondia hänen omalla alallaan. En kerro hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä, vaan selvitän sen, mitä hän tekee hyvin.
"Antakaa arvostelijoiden vierailla Irakissa ja keskustella demokratiaa, kehitystä ja ihmisoikeuksia rakentavien irakilaisten kanssa", Diamond oikeaan osuneesti kirjoittaa.
"Antakaa heidän puhua Baath-puolueen jatkuvan ja nöyryyttävän pelon alla eläneiden perheiden kanssa. Antakaa heidän käydä joissain niistä noin kolmestasadasta joukkohaudasta, jonne Saddamin hallinnon sadattuhannet vastustajat raakalaismaisesti teurastettiin. Sitten he saavat selville, kuka oli paholainen."
Tämän johdannon jälkeen pääsemme itse asiaan. Mitä Irakissa on tehty oikein?
Todellinen piru eli Saddam Hussein on poissa pelistä. On muistettava, että Saddam Hussein oli vaarallisempi ja tuhoisampi kuin yksikään joukkotuhoase.
Hän oli aikapommi, joka täytyi purkaa, ja hänet olisi pitänyt syöstä vallasta jo aikoja sitten.
Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ansiosta Saddam kirjoittaa runoja ilmastoidussa sellissä ja popsii amerikkalaisia teeleipiä ja keksejä, joista hän kuulemma pitää kovasti. Saddam saattaa jopa saada runonsa julkaistuksi, mikä olisi uskomatonta ja huvittavaa, mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia palata takaisin entiseen ammattiinsa "Bagdadin teurastajaksi".
Eikä tässä kaikki, Irakista kuullaan paljon enemmän hyviä uutisia.
Mutta valitettavasti postmodernissa mediakulttuurissamme hyvät uutiset eivät ole uutisia, kun taas huonot uutiset lyövät itsensä läpi: "Huonot uutiset ovat hyviä uutisia."
Viime viikolla Bagdadissa käynnistettiin jättiläismäinen generaattori tyydyttämään yli 275 000 irakilaiskodin sähköntarpeen.
Se nostaa maan kokonaistuotannon lähes 5 300 megawattiin eli sotaa edeltävää 4 400:aa megawattia huomattavasti korkeammalle. Tärkeimmät viestimet eivät tietenkään maininneet siitä mitään, vaikka se oli irakilaisille rohkaiseva uutinen.
Päivä toisensa jälkeen avataan uusia teollisuudenaloja, tehtaita, hotelleja ja kauppoja. Irakiin on syntynyt yli puoli miljoonaa uutta työpaikkaa.
Talojen ja maan hinnat ovat nousseet Irakin vapauttamisen jälkeen noin 200 prosenttia.
Jos Irak olisi sekasorron ja yhtämittaisen laittomuuden kourissa, on vaikea kuvitella irakilaisten hairahtuvan niin suureen ja pitkäaikaiseen virheeseen, että sijoittaisivat elämänsä säästöt taloihin, jotka maksavat tuplasti sen, mitä ennen sotaa.
Toinen tärkeä irakilainen menestystarina oli se, että irakilaiset tuhosivat shiiakapinallispappi Muqtada al-Sadrin johtaman Mahdi-armeijan, joka uhkasi rauhanomaisen ja demokraattisen Irakin kehitystä. Kapinallisten ja terroristien joukot eivät nekään ole enää suuri ongelma. Falluja vallattiin lopulta melko nopeasti.
Mikä tärkeämpää, vaikka tavanomainen viisaus povasi sisällissotaa etnisten tai uskonnollisten ryhmittymien välille, irakilaisten selvä enemmistö on pysynyt uskollisena demokratialle ja valinnut poliittisen sovittelun ja suvaitsevaisuuden tien.
Yksi vainoharhainen kuvitelma on syytä romuttaa. Terroristit eivät pysty mestausvideoilla ja itsemurhapommituksilla kukistamaan länttä ja demokraattista Irakia. Ei, terroristit eivät voi voittaa hyvinkin elintärkeässä maassa, jonka hallinta antaisi heille vapaan pääsyn maailman energiavaroihin.
Olen jopa valmis väittämään, että Irakista tulee uuden demokraattisen Lähi-idän ensimmäinen peruskivi.
Amir Poursadigh
Kirjoittaja on iranilaissyntyinen poliittisen sosiologian tutkija Tampereen yliopistossa.
