Laillista, siis oikein?
Anu Silfverberg
Miten moraali eroaa laista?
Nopeasti ajateltuna tuntuu, että jälkimmäinenhän on vain edellisen ilmentymä. Toisaalta, tehokkaimmat väkivaltakoneistot orjuudesta apartheidiin ovat aina nojanneet lakeihin. Joskus lain on kai hyvä muuttuakin.
Suomessa puhe moraalikysymyksistä kääntyy kuitenkin tavan takaa puheeksi lain kirjaimesta. Konsensushakuisessa ilmapiirissä oikean ja väärän arviointi kuihtuu pykäliin. Oli kyse nettikirjoituksista, vaalirahoituksesta tai ministerin osakkeista, päädytään kiistelemään, onko jotakin lakia teknisesti rikottu – aivan kuin samalla ratkeaisi, onko moraalista ongelmaa.
Viime vuosien eläinoikeuskeskustelut ovat tyylipuhdas esimerkki. Aktivistien turkis- ja sikavideoista syntynyt kohu on toistanut tiettyä kaavaa. Kun raa'at kuvat tulivat julki, järkytys oli ensin suuri. Avuksi tarjottiin lakia: luvattiin selvittää, onko rikkomuksia tapahtunut. Lieveilmiöt olivat hupaisia. Kuvatuille sika- ja turkistiloille puhtaat paperit antanut eläinlääkäri esimerkiksi epäili aktivisteja lain rikkomisesta, kun nämä eivät heti tehneet eläinsuojeluilmoitusta. Samasta syystä tutkintapyynnön teki myös Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto. Vähän kuin jos joutuisi epäillyksi lastensa pahoinpitelystä ja kiiruhtaisi syyttämään naapuria, joka ei soittanut hätäkeskukseen.
Sitten selvisi, että eivät ne suuren porun aiheuttaneet sikavideotkaan kuvanneet mitään laitonta. Arki vain oli eri näköistä kuin mainoksissa: ahtautta, apatiaa, verta ja ulosteita. Kohu kuivui kasaan.
Nyt lakipuheen ympyrä sulkeutuu, kun sikavideoista päädytään lopulta oikeuteen. Kuvaajia syytetään kunnianloukkauksista: kampanjasivuilla viitattiin eläinsuojelurikkomuksiin, mutta tarkastuksissahan ei löydetty laittomuuksia. Tässä vaiheessa alkuperäinen kysymys eläintenpidon ongelmista onkin unohtunut jo kauan sitten. Laki on vain väline.
Jos sen sijaan puhuttaisiin moraalista, olisi pakko esittää ilmeinen jatkokysymys: eikö ole jopa pahempaa, jos videoilla näkyvä onkin laillista? Ihmisiä järkyttäneet kuvathan eivät ole muuttuneet, eläinsuojelulaki nyt vain takaa sialle 0,65 neliötä elintilaa. Siinäpä laki, jota on vaikea rikkoa, kun sian kokoa oikein alkaa miettiä.
Tiloilla kuvanneet Saila Kivelä ja Karry Hedberg eivät halunneet kysyä, onko elävän olennon kohteleminen tällä tavoin laillista. He halusivat kysyä, onko se oikein. Siksi he toivat julkisuuteen ensin sikojen kasvot, sitten omansa.
Moraalikysymyksissä laillisuuteen vetoaminen tarkoittaa äärimmilleen vietynä, että mikään ei voi muuttua: parlamentarismistakin voidaan luopua, sillä mihin enää tarvitaan lainsäätäjää, kun laki kerran jo on. Mutta voidaan arvailla, millaiseen sävyyn ihmiset 2200-luvulla puhuvat tämän ajan eläintuotannosta. Muistaako historia sen, joka vetosi lakiin? Vai sen, joka vetosi moraaliin muuttaakseen lain?