Jatkokertomus (eepos f1forum)

[Thunder]

...Räikkönen kyllästyi ja sanoi: "Täytyy tässä lähteä takaisin Maranellon päämajaan kun ei tuollaiset ketaleet paljoa kiinnosta. Tehkää te heimon kanssa mitä sitten teitä huvittaakin."

Räikkönen lähti viileän liukkaasti mutta varmoin askelin takaisin viidakon lehtien suojiin. Heimo päätti, että nyt minusta ei kyllä tehdä mitään ruokamenua vaan mietittiin, että mitä pitäisi tehdä. Yllättävää oli se uusin tieto, että joka ikinen osasi puhua suomea! Heimon päällikkö ojensi kätensä ja sanoi todella matalalla äänellä, että edes bassokaiuttimet eivät yllä puheen efektiin: "Terve."

Paiskasin kättä päälle ja kerroin nimeni, kysyin päällikön nimeä:
- Terve.
- Kyllä yksi tervehdys riittää mainiosti.

Päällikkö löi litsarin poskeeni, shokeerasin reaktiosta.
- Mitä helvettiä?
- Älä loukkaa minua!
- Mistä mä sua loukkasin? Sanoin vaan mielipiteeni tervehtimisestä...

Taas päällikkö löi minua, nyt lyötiin taas samaan poskeen ja kipu heijastui kuin punainen pieni ilmapallo, jolla on ilmantäyttämisvaikeuksia neulankokoisen olevan vuodon takia.
- Mitä pirua, taas löit mua?!
- Loukkasit minua taas!
- Häh?
- Nimeni on Terve ja nimeäni ei turhaan lausuta!
- Siis sun nimi on Terve? Mistä olisin voinut tietää nimeäsi ennen kuin nyt?

Hetkisen kiistan selvittelyn jälkeen Terve esitteli olkimajojen takaa yllättävän kohteen, joka ei oikeasti pitäisi olla täällä Afrikassa ja on sitä paitsi vielä harvinainenkin ruosteen peittämänä:

BUSSI vuodelta -54! Heimo halusi tehdä keikkoja ja osasivat tehdä melkein mitä vaan artistien töihin liittyviä asioita. Siksi heillä onkin bussi keikkoja varten ja tämän bussin he ovat löytäneet sattumalta metsästysretken aikana jostain syvältä viidakosta. Terve laittoi jonkun ajamaan bussia ja muut porukat ahtautui bussiin. Terve vinkkasi katsomaan, että mitä tavaraa oli siellä taka-osassa. Hämmästelin liikutuksesta kyynel silmässäni, että siellä oli täynnä korkkaamattomia viinapulloja, aitoja Koskenkorvia.

Tästä on hyvä kehittää keikkaa. Astuin bussin sisään ja kuski näytti minulle leveän hymynsä ja moikkasin häntä, kuskin hymy tippui kuin lehmän häntä ja rupesi vollottamaan otsa ratissa, Terve taas löi minua poskeen.
- Auts! Terve, mitä nyt taas?!
- Poikani nimi on Moi ja pyydä heti anteeksi! Häntä ei kutsuta "Moikaksi"!

Pyysin anteeksi ja join ennätysvauhtia kossua vitutukseeni ja bussi lähti käyntiin, nyt koko iloinen porukka lähti pakoputki paukahdellen matkaan...

 

[AJ]

ja sillon LÄKS!

 

[Thunder]

...Ihmettelin, että mitä ääntä oikein lähti: "LÄKS! Läks! läk-läk-läks!" Se ääni tulikin Moin painaessa kaasutinta lattiaa vasten.
- Ei mene bussi nopeammin ja vastaan tulee lievä ylämäki, ei jaksa bussi vetää! Sanoi Moi.
- Pysähdy niin vilkaistaan konepellin alle.
- Hyvä idea!

Pysähdyttiin ja aukaistiin konehuone...

 

[AJ]

Mutta sitä ei löytynyt. Siis konehuonetta. Kyseessä oli nimittäin konehuoneeton auto. "Liikkuuko tää itsestään", kyseli Joku. "No toki. Tuleehan sana auto latinan automobilesta, joka merkkaa itsestäänliikkuvaa", Tietäväinen viisasteli. Pidettiin pikapalaveri ja sen päätteeksi vedettiin Tietäväistä turpaan, sillä kukaan ei pidä viisastelijoista. Kääntäköön sen latinaksi.
Mutta jotta koko juttu ei menisi pelkäksi lätinäksi, kerrottakoon seuraavia seikkoja retkueemme seuraavista vaiheista. Linkutimme kolmesataa kilometriä moottorittomalla kulkuneuvollamme lähimmän maantien varteen. Ei sinne kyllä oikeesti niin pitkä matka ollut, mutta kun annoimme kartan lukemisen Luken tehtäväksi, niin sehän tarkoitti sitä, että sen sijaan, että olisimme suunnistaneet kohti lähimpiä teitä, me kuljimmekin niitten kanssa samansuuntaisesti.
Saavuttuamme lopulta yleiselle tielle, alkoi menovesi olla jo melko vähissä, enkä nyt puhut auton polttoaineesta. Eihän moottoriton auto polttoainetta kuluta. Lähinnä siinä palaa työntäjien päreet.
Korkkasimme viimeisen pullon ja laitoimme sen kiertämään. Koska meitä oli vain viisi, sai Jokainen melkein kokonaisen ryypyn. Epäonnekseen hän oli ringin viimeinen ja homma meni hänen osaltaan lähinnä huulien kostuttamiseen kossulla. Juuri, kun Jokainen lirutteli viimeisiä tippoja ulos pullosta janoiseen suuhunsa, kajahti laukaus, joka rikkoi pullon. Tietäväinen totesi ykskantaan:"Nyt olis varmaan paikallaan muistaa matala profiili". Teimme työtä käskettyä ja löimme munat turpeeseen...

 

[Frank]

No munathan menee rikki sellasesta käsittelystä. Täten, ja tästä suivaantuneena pastori otti huomaansa kaikenlaista.

 

[Frank]

Illemmalla, jostain tuolta tuon puun takaa, saapui paikalle heppu, eikä ihan mikä tahansa heppu vaan yksi NIISTÄ!

 

[AJ]

Tyypin nokka oli aivan valtavan kokoinen ja punaisen arka väriltään. Hän oli ilmeisesti NIISTÄNYT kerran jos toisenkin, eikä nuha osoittanut mitään merkkejä helpottuakseen. Nenässä oli jotain tuttua. Muistui mieleen vanha leikinlasku "Se on julma nuha, kun nenä juoksee kuin Väätäinen". Mutta ei se nenä kyllä Väätäiseltä näyttänyt. Mutta jotain kovin tuttua siinä oli. Kunnes äkkiä pläjähti! McLarenin uusi etusiipirakenne. Ne on pöllineet sen ton jätkän kolvista! Tyypin ilmeestä näin, että olin ajatellut ääneen...

 

[Irwin]

... että tunnen valtavaa painetta anaalissani. Joten päätin...

 

[Thunder]

...avata viinapullon ja työntää korkin aukkooni sillä aikaa kun pitää löytää lähin vessa, täällä aavalla tasangolla ei näy mitään eriötä. Katsoin parhaaksi siis 'ajaa' bussia ja antaa lihastyövoimalleni rivakkaa vauhtia, samalla join viinaa ja hämmästelin löytämääni tyhjästä ilmestynyttä viinapulloa.

- Vasen on oikea kaista. Moi sanoi.
- Häh?
- Siis vasen on oikea kaista, tajusitko?
- Päätä jo mitä kaistaa ajamme? Silmäni alkavat harittamaan!
- Harittavatko silmäsi vasemmalle vai oikealle?
- En muista. Ajetaanko oikeaan?
- Ei vaan vasenta! Kiljui Moi.
- Rauhoitu, kysyin vaan, että ajetaanko oikeaan suuntaan?
- Luke lukee paperia justiinsa. Aja jo vasenta kaistaa tai vaihdamme kohta hiippakuntaa! Raivokkain äänipainoin totesi Moi.
- Änkytitkö sä äsken? Kysyin mongertaen.
- Täh?

Vasenta kaistaa ajettuamme ja Luke tarkistettuaan karttaansa tuli siihen tulokseen, että...

 

[Frank]

nyt tuli vaihdettua hiippakuntaa, voi perkele! Ja minä kun pidin tästä Gambian pyhän Karpon hiippakunnasta, no ei voi enää mitään, takaisinkaan ei saa kuulema vaihtaa.

 

[Thunder]

... Huolemme olivat suuret, kunnes saavuimme suuren korkeamman voiman luo (joka voi olla mikä tahansa, buddha, jumala, islam tai mikä tahansa). Korkea voima sanoi, että ettei voi ottaa meitä sisään kun ei ole meidän säällisyydestä, käytöksistä tai maanpäällistä töyhkää mitään säädetty. Armahti hän lempeästi ja palautti (hieman vituttaen Toisesta Maailmasta) maan päälle. Jatkoimme kuitenkin ajellen lihastyövoimilla bussia eteenpäin...

 

[Frank]

Seuraavalla seisakkeella lähetin pullopostia tuomiokapitulille ja valitin kun ei hiippakunnan vaihto onnistunut.

 

[Thunder]

...Simo kysyi minulta:
- Mitä sä sanoit Jumalalle?
- Jumalalle?...

Äkkiä tunsin olevani aivan kaamoksessa ja ajattelin ääneen keuhkot täydellä voimalla ja lainasin tuntemattoman kirjailijan runon sitaattia:

"KUKAAN EI TULE SUUREKSI ISTUMALLA PAIKALLAAN JA TOIVOMALLA. LUOJA ON ANTANUT MEILLE KALASTUKSEN, MUTTA SINUN ON ITSE KAIVETTAVA SYÖTTI."

Äkkiä bussimme menovauhti lopahti kuin seinään, ympärilleni levittäytyi ympyrämäinen lehtikasa, kaikki heimon ihmiset rupesi palvomaan edessäni ja vaikka väkivaltaa käyttäen yritin saada heidät liikkeelle, ne vaan nautti kivusta ja tuskasta, jonka heille tuotin. Päätin mielessäni, että on aika lähteä livohkaan ja hiljaa kuin kuollut myyrä kolossaan...

 

[kc4197]

...siirsin käteni istuimeni heittonapille joka lennättäisi minut huitsin nevadaan tästä oudosta tilanteesta. PAM!
Syöksyin taivaalle kuin raketti. 100 metriä, 200 metriä, 300 metriä... nyt alkoi harmittaa etten ollut varustautunut laskuvarjolla tai edes kypärällä. Maa lähestyi kuin nopeutetussa filmissä.
Totesin lähestyväni oikea otsalohko edellä syvän harmaata kvartsikivikalliota.
Tunsin kuin hidastuksessa kuinka kalloni murtui ja aivoni levisivät pitkin kallion rosoista pintaa. Maisema pimeni näin kuinka kehoni jäi retkottamaan ruhjoutuneena kalliolle leijuessani pois.
Se oli kai sitten siinä...

 

[AJ]

...En tiedä kauanko aikaa kului, tunti, viikko, kymmenen miljardia vuotta, mutta heräilin pikkuhiljaa sumuiseen sunnuntaiaamuun parhaat päivänsä nähneen puolilahon lehmuksen alla. Päätä särki ja hatarat muistikuvat eilisillasta... hetkinen. Kauanko siitä nyt olikaan? Minulle se tuntui eiliseltä, mutta olihan aikaa saattanut kulua yhden maailmankaikkeuden elonkaaren verran ja rapiat päälle. Inhon väristykset kulkivat kehoni lävitse. Joko taas?

 

[AJ]

Kyllä vaan! Taas! Mutta jokin asia oli tällä kertaa ratkaisevasti pielessä. En pystynyt kuitenkaan sanomaan heti, että mikä se oli. Katselin ympäristöä. Se oli täydellisen identtinen kuin aiemminkin niinä lukuisina kertoina, kun olin samaisen lehmuksen alta herännyt.
Samoin oloni oli täsmälleen samanlainen. Ei mitään uutta silläkään rintamalla. Mitä nyt pieni turhautuminen puski pintaan. Elämäni oli juuttunut repeatille ja tietenkin kohtalo oli arponut kaikessa kieroudessaan juurikin näin pahan päivän toistettavaksi.
Mutta nyt tämä loppuisi. Tämä selvitettäisiin nyt juurta jaksaen. Ja silloin tajusin, mistä oli kyse. Se juttu, joka oli eri tavalla ei ollut ympäristössä, vaan koko tarinan keskipisteessä. Lehmus! Se oli irronnut juuriltaan ja kohonnut aavistuksen verran maanpinnan yläpuolelle. Kyse oli vain muutamista milleistä ja sitä olisi ollut mahdoton hoksata ensisilmäyksellä. Tosin silmäyksiä oli tullut luotua erinäisiä kertoja, mutta asia oli jäänyt huomaamatta. Oliko lehmus aina leijunut millimetrien verran ilmaan kohonneena, vai oliko kyse vain toistosilmukan toteutukseen hiipineestä bugista? Oliko virus saastuttanut tämän maailmankaikkeutta pyörittävän ohjelmiston?

Pyyhin mielestäni mokomat typerät pohdinnot ja siirryin lähemmäksi lehmusta. Ojensin käteni ja tunnustelin puuvanhuksen karkeaa pintaa. Se tuntui hyvin todelliselta ja samalla kuitenkin käsittämättömällä tavalla yliluonnolliselta kuin vain leijuva puu voi tuntua.

Työnsin puuta ensin yhdellä kädellä. Se ei hievahtanutkaan. Otin toisen käden avuksi ja tuuppasin sitä kunnolla. Ei mitään. Nojauduin olkapää puuta vasten, hain kunnon jalansijan ja ponnistin voimani äärimmilleen liikuttaakseni puuta. Päässä jyskytti sydämenlyöntien tahtiin massiivinen pajavasara ja verisuonet ohimoillani pullistelivat niin, että niillä olisi rikkonut helposti maapähkinöitä. Puu ei tietenkään hievahtanutkaan. Uupumus kävi ruumiini läpi. Istahdin ruohikkoon risti-istuntaan ja pyyhin hikeä otsaltani. Sydämeni jyskytys laantui hiljalleen ja salli aivotyön aloittamisen. Juuri kun melkein tunsin ajatusteni alkavan kulkea normaaleja reittejä päähäni putkahti aivan järjetön ajatus. Ajatus oli niin mieletön, että päätin toteuttaa sen välittömästi.

Painoin oikean käden keskisormen peukaloa vasten aivan kuin olisin aikeissa suorittaa teikkauksen, mutta lantin sijaan peukalon päälle tulikin hieman enemmän koholla oleva lehmuksen juuri. Ujutin käteni tämän juuren osan alle ja suoritin teikkauksen. Välittömästi kun peukaloni napsahti tuon massiivisen puuvanhuksen juuren alle, se singahti pois paikoiltaan suorastaan naurettavan vaivattomasti, heitti ilmassa voltin ja putosi rojahtaen muutaman metrin päähän oksat äänekkäästi kahahtaen.

Suuni loksahti hämmästyksestä auki. Suuni oli melkein yhtä ammollaan kuin lehmuksen alta paljastunut halkaisijaltaan sen rungon kokoinen aukko, jota peitti värisevän kalvon tapainen utuinen kerros. Katselin aukkoa hämmentyneenä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta tajusin, että jotain todella outoa oli tapahtunut. Aika oli lakannut kulkemasta pienessä tuota aukkoa ympäröivässä piirissä, jonka sisällä itsekin olin. Kyseisen piirin ulkopuolella ajan vauhti vain kiihtyi. Lehmus lahosi melkein silmissä tomuksi ja vuodenajat vaihtuivat yhä kiihtyvällä vauhdilla, kunnes niitä ei enää erottanut toisistaan. Mutta piirin sisällä kaikki oli ennallaan. Tämä saattoi merkitä vain yhtä asiaa. Lehmuksen alta paljastunut aukko oli portti Toiseen Maailmaan. Epäröin vain hetken, mutta sinä aikana ajattoman piirin ulkopuolelle ilmestyi kilometrin korkuinen jäämassa, joka suli ja kasvoi uudestaan pariin kertaan sinä aikana kun minä nousin ylös ja otin kaksi askelta kohti aukkoa. Toinen askelista pudotti minut sen läpi ja löysin itseni paikasta, jollaista ei pysty kuvittelemaan, kuvailemaan eikä uskomaan, vaikka omin silmin näkisi...

 

[Lancer]

Tuntui kuin valtava piikki olisi lävistänyt vartaloni. Yritin avata silmiäni, mutta se ei onnistunut. Kuin lyijytpainot olisivat olleet luomieni päällä. Koitin vetää niitä väkisin auki, mutta tunsin valtavaa polttavaa tuskaa käden pinnalla, jokas sitten vajosi verenkiertooni ja aiheutti kylmän tuulenviren sisälläni. Tuntui kuin että olisin jäätynyt, lakannut olemasta ja muuttunut vain kiinteästä vedestä koostuvaksi kuutioksi.

Karjaisin siinä samassa ja niin kovaa kuin ikinä sain; silmäni suorastaan räjähtivät auki ja kaikki palasi ikään kuin normaaliksi. Huomasin olleeni pöydällä, tavallisen lääkärin leikkauspöydällä. Huokaisin helpotuksesta ja ikäänkuin tajusin että kaikki oli unta vaan. Mutta sitten tilanne muuttui järjettömällä tavalla. Näin pienen kääpiön tulleen ruiskun kanssa huoneeseen, jos paikkaa enää huoneeksi pystyi sanomaan. Kääpiön tullessa "huoneeseen", paikka täyttyi kertaheitolla valoon. Leikkauspöytä katosi ja huomasin olleeni täysin terve. Kääpiö alkoi myös puhumaan minulle:

-Huomenta!
-Ööh... huomenta.
-Miten voit?
-Hyvinhän tässä.
-Eipä ihme, kun olet nukkunut 40 vuotta.
-Mitä?!

Kääpiö ei sanonut mitään vaan alkoi nauraa häijyllä ja sydämmettömällä äänellä. Tuntui kuin että olisin hajonnut palasiksi, kuin kuivunut savikokkare. Lähdin vain päättömästi juoksemaan valitsemaani suuntaan, joka vei ikkunan läpi. Siitä läpi päästyäni, huomasin olleeni noin 50 kerroksisen kerrostalon huipulla, ja alhaalla oli vain heinäpelto! Tunsin jo kuinka loppu koitti, mutta ei kulunut kuin pari sekuntia ja olin alhaalla, pehmeästi laskeutuneena. "Kerrostalo" oli todellisuudessa yksikerroksinen pieni, ulkohuussin kokoinen hökkeli, jossa ei ollut ikkunaa, saati ovea laisinkaan! Enkä ollut pudonnut niinkään heinäpellolle, vaan ruohoon, joka oli kärvennyt ilmeisesti Auringon paisteessa.

Jatkoin matkaani. Noin 200 metrin päässä oli metsä jonka läpi kuljin. Metsä oli täysin korventunut Auringon paisteessa, niin havu- kuin lehtipuistakin oli jäljellä vain rungot. Tulin pienelle rakennukselle, joka näytti... koululta. Ulkona oli vesiliukumäen tapainen viritelmä, joka johti altaaseen, jossa vettä riitti yllinkyllin. Myös ruoho koulun alueella oli täysin vihreä ja eli loistokautta, toisin kuin muu ympäristö. Muut lapset näyttivät samaan aikaan lähtevän kouluun sisälle, mutta yksi pieni tyttö jäi istumaan altaan reunalle kastaen varpaitaan veteen. Menin tervehtimään häntä.

-Hei, kukas sinä olet?

Ei vastausta yritin toistamiseen. Ja kolmannen, ja neljännen kerran. Kunnes väsyin.

-Kuules, voisitko vastata edes minulle?

Samassa tyttö käänsi päänsä; hänellä ei ollut kasvoja lain! Siinä samassa näin altaan kuplivan, näin syvällä alhaalla kaksi punaista pistettä jotka välkkyivät. Aloin pelätä. Lopulta nuo pisteet nousivat ilmaan; se oli pienen pojan pää, jolla oli punaiset hohtavat silmät. Poika nousi pinnalle ja tervehti minua. Tervehdin myös häntä. Hän katsoi minua oudoksuneena ja sanoi.

-Mikä ihme sinä oikein olet?
-Olen ihminen... niin kuin sinäkin.
-Et voi olla ihminen, ne kuolivat sukupuuttoon aikoja sitten.
-m-mitä täällä oikein tapahtuu?!
-Kauan kauan sitten maapallolla eli rotu nimeltä ihmiset. He hallitsivat julmasti maapalloa eivätkä kunnioittaneet sitä ollenkaan, tuhoamalla ilmaston. Otsonikerros mureni, Aurinkosäteet polttivat kaiken elävän, mannerjäätiköt sulivat, golf-virta kylmeni ja pohjoinen maapallo oli jääkauden armoilla, kunnes Aurinko sulatti senkin. Nykyään tässä uima-altaassa on maapallon koko vesivaranto. Sittemmin ihmiskunta menehtyi, mutta joistain yksilöistä kasvoi minunlaisia mutaatioita jotka kestävät nykyoloja.

Pudistelin päätäni enkä ollut uskoa kuulemaani. Halusin lieventää tuskaani ja kysyin että miksi täällä on vihreätä toisin kuin muualla. Poika sanoi että ei voi kertoa sitä.

 

[Palkopoika]

Ihmetelin näkemääni. En bonjannut mitään. Käppäilin kirkolle päin. Polulta löysin cd:n. Puiston vieressä oli Saab v4 parkissa. Änkeidyin "autoon". Tyrkkäsin levyn soittimeen, ja het´alkoi Tiireksin Getitoon pauhaamaan. Luukutin pulkalla seuraavat 3,2km, huipuiksi jäi 118,5km/h. Vitutti, survoin ykkösen silmään ja vedin kiekat tappiin...

 

[AJ]

...kuului kumea jysähdys ja konepeiton alta alkoi lyödä lieskaa. Meinasin juuri nousta autosta, kun kuulin huudon:"Mitä helvettiä sä teet mun autolle?". Huutaja näytti ihan Jope Ruonansuulta...

 

[Makkonen]

...mutta hetken siinä huudettuaan tunnistin hänet Zarkus Poussaksi.
Totesin parhaimmaksi vaihdoehdoksi häippästi paikalta niin nopeasti kuin suinkin pääsen. Auto oli sammuksissa ja ei starttaa sitten millään. Pakokauhu alkoi valtaamaan mieltäni. "Oi Jumalani, Oi Jumalani, miksi minut hylkäät hädän hetkellä!", sain huudetuksi kunnes...