Jatkokertomus (eepos f1forum)

[K.Yrjola]

heräsin jotain vitun kuusesta, joka osoittautui hytiksi, eli oltiin ruotsinlaivalla. Joku repii mua ylös.
- Ylös, täytyy lähteä.
Joo joo panen kengät jalkaan ja joku repii ne heti veke. Ne onkin Vatasen kengät. ihan samanlaiset kun mun paitsi metritolkulla isommat. Yritän etsiä omiani. Kimmat on noussut jo, sekin jolle mä viime yönä esitin hurmuria ja jota mä kosin. Lupasin kuut ja tähdet, minä, naimisissa oleva mies. Ei se kyllä oikein tuntunukkaan uskovan ja oli jossain vaiheessa vaihtanu näköjään sänkyäkin. Yritän nähdä jotain ja olen niin perkeleen kännissä, ei ole minkäänlainen kankkunen, sillälailla. Kyllä se kuuskytvolttinen lämmittää. Vatanen puuhaa jo takkia päälleen, minä istun sängynlaidalla ja yritän järjestää asioita, muttei se onnistu. Miksei mua herätetty aamiaiselle. Nyt löyty toinen kenkä. Tää on hirveetä.
- Mitä kello on?
Jompikumpi kimmoista sanoo sen olevan tuntia edellä tai jäljessä.
- No toihan helpotti.
- meiän pitää mennä.
- minne me mennään.
- No sinne saatanan museoon.
Olin unohtanut kokonaan. Tämähän ei ollut mikään hupireissu, vaan Vatasen koululuokan ekskursio taidemuseoon. Mitä vittua minä teen täällä. Juon ja riehun. Niinkun muutkin.
Takki vaan päälle, Vatanen sanoo ja iskee takin hartioille. Oli suuret suunnitelmat asustuksesta, mutta nyt vaan mitä saa ja menoks. Ja käytävä ja hissi. Kimmat naureskelevat ja toinen valittaa väsymystä. Tule mun kanssa takasin ja unohdetaan se museo. Ollaan kuitenkin jo uloskäynnillä. Verkkaisia liikkeitä sekä pää sisällä että ulkona.
Paskaa sataa taivaasta ja on äärimmäisen kylmä. Villapaita jäi hyttiin. Ruotsin kruunuja ei ole latin latia, eikä mitään muutakaan. Millä sinne pääsee. Jossain huutaa lokki. Meinaan spytata, mutta sitten muistan, että joka ryypystä on maksettu ja kalliisti ja pidänkin sisällä. Miksei mua herätetty aamiaiselle.
- Kyllä sä siellä olit, Vatanen kertoo. - Jätkä sai yhden teen juotua ja sitten pää kolahti pöytään.
Ai perkele. Tota en tiennytkään. Ja käytävä jatkuu.
Yhtäkkiä mut tempastaan johonkin huoneeseen ja kuulen vierasta kieltä, mutten vieläkään nää mitään. My life.
Missä vitussa mä oon. Joku tiukkaa käskevään sävyyn jotakin. Ei oo rahaa, ei maihinnousukorttia ei mitään. Tulli. Virkapukuja ja mä heitän takin lattiaan, ettikää itte.
- Har du druckit för mycket?
En oo vaan liian vähän kun tässä palloilen, enkä oo yökerhossa naurattamassa naisia. Päiväkerhossa naurattamassa miehiä sen sijaan.
- Ja det haar jaag, yritän onnettomalla kouluruotsilla, jonka sekunninomaisesti muistan joskus olleen kympin.
- Päästäkää se ulos, Vatanen ilmestyy ovelle.
Ilmeisesti pääsen, koska olen hetken kuluttua taksissa ja ihmettelen lompsa kädessä toiselle kimmalle.
- Mulla ei oo kruunun kruunua.
- Mulla on, kuuluu etupenkiltä. Vatanen ojentaa satasen, lupaan maksaa sen takas ja keskityn tuijottamaan sumuista ikkunaa. Luokkakaverit istuu just nyt matikankokeessa ja minä istun täällä. Mitä museo on ruotsiksi, kysellään. Tiedän mutten viitsi kertoa, hyytyköön mietiskelyynsä. Venyttelen itseäni, mutten vieläkään tajua mitään. Nyt tarvittaisiin kylmää raikasta viinaa. Iso lasillinen ja pari kaljaa päälle, noin janojuomaks, kato. Taksi ajelee ties missä. Meidän poikamme maailmalla. Nojaudun tyttöäni vasten, eik' se työnnä pois. Muistan öisestä mekkaloinnista jotakin, joku homo tuli meidän hyttiin juomaan viskiä just kun oltiin pääsemässä asiaan, joten mä herätin Vatasen saman tien. Ei täällä kukaan nuku. Juttua riitti. Jostain ihme intiaanista, jonka kanssa se oli matkalla. Ja appiukon, mikä oli seitsemän aikaan illalla jo ihan sininen.
Sitten se lähti. Pelkäs koko ajan saavansa turpiin. Se lähti sitten. Ja mä jäin. Ja tyttö. Vatanen huilas yläpunkassa. Me ala-. Ja nyt ollaan jo keskustassa ylös ja ulos. Museo. Aika makee.
Haahuilen edestakasin. Kauhee kusihätä. Saatanan saatana. Olis pitänyt jäädä nukkumaan ja juomaan viinaa, sitä olis kyllä varmaan ollu vielä. Jotain muita Vatasen luokkatovereita saapuu ja mun kiltsi siirtyy niiden kanssa juttelemaan. Seisoskelenpas vähän stokiksessa. Vatanenkin juttelee jonkun kanssa ja sitten tulee niiden maikka ja mennään sisään. Joku maksaa mutkin ja mä heitän päällystakkin säilytykseen ja alan vittuilla ruotsalaisille jotka ihmettelee mua ja Vatasta.
Siinähän ihmettelette hookkanit. Opettaja katsoo mua tuimasti, ikäänkuin miettien, miten Katri on tuon näköiseksi muuttunut. Vitsi.
Mennään johonkin huoneeseen ja minä lähimmälle penkille. Tajunta alkaa pikkuhiljaa palata ja sitä mukaa kankkunen lähentyä minuu.
Vatanen naureskelee taka-alalla, kun olen kaataa antiikkisen pöydän jossa lukee jotain, tai siinä on semmonen lappu. päästäkää mut pois täältä, please. Yritän taivutella Vatasta tupakoimaan huomattuani sprinklerit katossa, mutta se pelastautuu toiseen huoneeseen.
Lauleskelen laulua jostakusta homo-Bengtistä Marguerita Timen sävelellä. Sitten käyn makaamaan pitkäkseni penkille. Vatanen tulee siihen ja.
- Tää on hirveetä, lähetään menee.
- Ei voida vielä.
- Mä kuolen.
- Et sä mitään kuole.
Ihmiset tarkkailevat meitä.
- Hyvät ystävät, aloitan kovalla äänellä. Luokkatoverit käännähtävät ja joku nauraa. -Tässä näätte kaksi aitoa muumiota tuhatviisisataa ennen kristusta-vuodelta.
Opettaja tulee katsomaan ja porukka kerääntyy uudelleen. Hengitykseni haisee. Haisen ittekin. Vatanenkin haisee eikä se helpota yhtään. Menen puhumaan tytöille, että lähdettäis veke. Ovat samaa mieltä, enää pitää taivutella Vatanen. Nään lumoavat portaa ja päätän kieriä ne alas.
- Maukka, nyt mä kierin noi alas.
- Etsä mitään kieri.
Kerran olin tehnyt jo sen Hesassa yhdessä kirjakaupassa. Nyt en tee, osaksi koska museoon jonottaa satamäärin ihmisiä ja Vatanen kieltää.
Ei hyvä ei hyvä.
Viimein pääsemme lähtemään ja jätetään Carl Larssonin kuvat katsomatta. Alkaa olla nälkä.
- Mihin nyt?
Vatanen kysyy tytöiltä onko niillä nälkä. Onhan niillä. Ja mulla. Päätetään ottaa taas taksi, ei täällä kukaan kävelemään rupea. Ja menoks sano Annie Lennox. Hoi taksi, Vatanen eteen kun se maksaa. Minä en puhu vieläkään mitään, vaan mietiskelen jotain outoa ja ihmeellistä, kuten, että onpa paha olo. Snellin Kentsu ryyppää aina perjantai-illasta sunnuntaihin ja soittaa sitten maanantaina mulle ja valittelee olnsa hurjuutta. Hankkisi hermolääkkeitä, kunto nousis kohisten. Sen saattaisi jopa kuulla.
Toinen giltsi kysyy jotain, mutten jaksa vastata. On niin paha olo, ettei pahempi voi olla. Humala häipyy metrin minuuttivauhdilla ja samalla epämääräinen lupaus tästä päivästä. Illalla uudet kännit ja nyt loppu tissuttelu.
Taksikuski kaartelee jonnekkin ja kysyy määränpäätä.
- Sano että mennään sinne keskustaan.
Vatanen sanoo: keskustaan.
- Ei kun ruottiksi.
- Keskustaan, centrum.
Kuski pölisee jotakin.
- Niin niin keskustaan...
Ei mene vieläkään perille.
Vatanen hikeentyy. - Aja minne tahdot.
Päästään kuitenkin Sergelstorille. Maukka maksaa ja haahuillaan johonkin. En jaksa ajatella mitään ja ihmettelen samalla, kuinka muut jaksavat olla hyväntuulisia, mutta näen Vatasen hikoilevan kuin elän ja painan kysymykselleni peruutusnäppäintä. Cancel. Stop. Exit - varauloskäytävä. Mennään siihen hampurilaisbaariin, minne aina mennään kun ollaan Tukholmassa. Sieltä ei saa kaljaa. Ei edes viinaa. Eihän Ruotsista mistään. Koko maassa ei myydä kuin Kallen mätitahnaa ja se nyt tuskin tehoaa kankkuseen, vaikka hyvää onkin, sanon itsekseni ja tyttöni vilkaisee minuun kysyvästi, samalla kun työntää suuhunsa lisää ranskanperunoita. Ja minä tiedän mitä sen sinne pitäis työntää. Ja syöty on.
- Lähdetäänks takasin laivalle, vois nukkua pari tuntia, toinen ehdottaa.
- Me mennään Ollin kanssa saunaan, kertoo Vatanen ja

 

[AJ]

...ja seuraavaksi hän tajuaa jotain herätessään oudossa asunnossa. Hän ehtii ihmetellä vain hetken sillä laatta pyrkii tutkailemaan ulkoilmaa ja vain vaiston ohjaamana Vatanen löytää vessan ajoissa.
Tyjennettyään mahalaukkunsa hän alkaa tutkia tarkemmin asuntoa. Selvästi naisen kämppä, mutta ketään ei ole kotona. Sitten iskee pelko! Jänis! Missä se on? Mutta sieltähän se löytyy häkistä olohuoneen lattialta. Samassa ovi käy...

 

[K.Yrjola]

ja talonmies tuli kuudelta huutamaan, että minkä helvetin takia täällä soi musiikki yötä päivää ja Pentti katseli häntä mitään ymmärtämättömin silmin. Hän lupasi kuitenkin hoitaa asian. Pudotettuaan leivänpaahtimen vettä jo neljättä päivää täynnä olevaan kylpyammeeseen hän tunsi täyttäneensä talonmiehen pyynnön ja sulki onnellisena ikkunan, josta kuului koiran räksytys.

Televisiokanavissa on jotain vikaa, hän ajatteli ja tuijotti sohvan taakse, tajusi kuitenkin sitten mistä on kysymys ja paineli otsaansa vaihtaakseen kanvaa. Paperipino heilui pöydän reunalla hetken aikaa kunnes Pentti päätti nyt viimeinkin ryhtyä kirjoittamaan sitä puhtaaksi. Hän työnsi arkin kerrallaan matriisikirjoittimeensa ja ajoi niitä läpi kuvitellen että ne tulisivat nyt "vihdoin kondikseen". Sen jälkeen hän nosti puhelimen luurin ja luuli tulleensa kuuroksi, kun puhelimesta ei kuulunutkaan tuut-tuut-ääntä. Sitten hän muisti helpotuksekseen, että oli juuri poistanut äänen kaukosäätimestä ja avasi vierellään olevan laatikon, joka oli täynnä pornolehtiä. Harittavilla silmillään hän yritti tutkia kuvaa, jossa valtavan lihava tummaihoinen nainen ottaa suihin kahdelta meksikaanilta, eli todellista kansojen yhteistyötä, mutte pystynyt näkemään mitään, joten otti lehden ja viskasi sen ulos avattuaan ensin parvekkeen oven. Pihan lapsilla on huomenna hauskaa, hän mietti ja etsi viinapulloaan. Kun se oli löytynyt hän hiukan selkisi, sen verran että otti puhelimen johdon ja hetken työnneltyään sitä pistorasiaan löysi oikeat reiät ja asensi puhelimen toimintavalmiiksi.

Alkoi hurja soittelu, jonka aikana hän soitti paitsi eduskunnan oikeusasiamiehelle, myös Peter von Baghille, joka ei kylläkään ollut himassa, M.A. Nummisen puhelinvastaajaan, Raimo Lintuniemelle ja omalle talonmiehelleen, jota hän nimettömänä haukkui hoonekkeriksi ja löi puhelimen kiinni kun sieltä kuului neiti ajan yksitoikkoinen selvitys. Ei tästä ole mitään hyötyä hän ajatteli ja päätti viedä Yucca-palmun roskikseen.

Seuraavaksi hän tajusi juoksevansa kovaa vauhtia kohti metsää, jota hän ei lainkaan tunnistanut. Hyvä luoja, hänhän asui keskikaupungilla, ei täällä voi mitään metsiä olla, puut vain lähestyivät. Pentti pysähtyi hetkeksi ja huomasi olevansa ilman päällystakkia jossain paikassa, joka hieman muistutti pururataa. Hän ei todellakaan tajunnut miten oli tänne joutunut. Kotiin on päästävä, hän hoki ja kulki yhä syvemmälle metsään. Lopulta hänen oli levähdettävä erään kannon päälle, mutta tuli kylmä ja liike pitäisi hänet lämpimänä. Pentti ajatteli ja ryhtyi tekemään kyykkyhyppyjä. Ne loppuivat kuitenkin siihen, kun hän iski päänsä kuusenoksaan. Missä vitussa minä olen? Pentti tajusi kulkevansa jossain synkässä metsässä kaukana kotoa ja oli talvi-ilta ja kaikki. Kelloa hänellä ei ollut, joten ajasta oli vaikea sanoa mitään tarkkaa, pimeä oli joka tapauksessa. Itku meinasi tulla, kun hän ajatteli tilannetta ja kulki edelleen kompastellen puunjuuriin ja kiviin. Minkä helvetin takia mä rönyän täällä metsässä, enkä mene kotiin, hän toisteli mielessään ja nieli tai yritti niellä pettymystään. Lopulta hän näki valoa jossakin suunnassa ja meni sinnepäin. Valo lähti jonkinlaisesta talosta ja tuolla oli jotakin muuta, jäähalli. Pentti huomasi edellään kulkevan hiihtopukuisia ihmisiä ja tunsi itsensä hetken aikaa naurettavaksi hortoillessaan paitahihasillaan täällä, mutta kiinnitti sitten huomionsa olennaisempaan asiaan, siihen, että hän tajusi olevansa Pirkkolan urheilupuistossa, noin kymmenen kilometrin päässä kotoaan.

Pentti ei

 

[AJ]

tiennyt, itkeä vaiko nauraa. Mutta ongelma ratkesi helposti. Ohiajavasta taksista ilmestyi Valtakunnan Virallisen Formulaäänen pää joka kysyi:"Missä on JJ?". Pentti ratkesi hervottomaan nauruun. Ja nauru jatkui ja jatkui. Vaikka Pentti heräsi omaan nauruunsa ja totesi olevansa entisen avovaimonsa nykyisen poikaystävän entisen muijakaverin sängyssä tämän tukevassa halauksessa nauru sen kuin jatkui. Kyseinen naisihminen tietysti ymmärsi naurun väärin ja heitti Penan ulos. Pena kuitenkin harhautui rappukäytävässä tuuletusparvekkeelle, joka oli salainen portti toiseen maailmaan. Pena nousi parvekkeelle nauraen ja päätti tehdä kaikesta iloisen lopun. Hohottaen hän hyppäsi alas ja puolen metrin ilmalennon jälkeen totesi joutuneensa toiseen maailmaan, jossa pudotaan ylöspäin! Tällöin hänen liikkeensä muuttui päinvastaiseksi ja hän putosi samaa porttia pitkin takaisin meidän maailmaamme, jolloin painovoima alkoi jälleen vetää häntä puoleensa. Vaikka tämä edestakainen heilahtelu eri maailmojen välillä tuntui Penasta lievästi sanottuna oudolta ja hieman epämukavaltakin, hän ei voinut muuta kuin nauraa.
Samaan aikaan vastapäisessä talossa leskirouva Matilda Väänänen, 89, näki kummallisen näyn. Vastapäisestä talosta tuuletusparvekkeelta hypännyt mies katosi näkyvistä ja ilmestyi uudelleen näkyviin ja jäi pomppimaan ylös-alas kadoten aina alhaallaollessaan kokonaan näkyvistä. Aikansa näkyä katseltuaan Matilda meni miesvainajansa baarikaapille ja korkkasi sieltä pullon Finlandia-vodkaa, Kaalepin mielijuomaa, joka aikoinaan oli vienyt häneltä hengen. Matilda veti elämänsä ensimmäiset kännit ja uskaltautui puolen tunnin päästä uudelleen katsomaan tilanteen kehittymistä.
Pentti heilahteli eri maailmojen välillä nauraa hekottaen. Puolen tunnin pompottelun jälkeen hän tajusi, että oli tullut vahingossa keksineeksi ikiliikkujan! Miksi just mulle piti käydä näin, Pentti murehti nauraen. Samassa alas pihalle ajoi palokunnan tikasauto...

 

[K.Yrjola]

jonka nähtyäni huomasin, että pakkaspäivä oli alkanut hienosti. Jo aamulla oli mollikka ilmaantunut taivaankanteen ja se joka sen oli sinne liimannut oli tehnyt aivan ylimaallisen hyvää työtä. Niin hyvää, että tuskissaan sängyssä kieriskelevä ihmispolo, minä, ehdin toivottaa sen alimpaan tuhannet kerrat, ennenkuin se veti minut lopulta ylös. Ylös kohtaamaan todellisuuden. Tai sen jota todellisuudeksi kutsutaan, normaali-ihmisten puheessa. Sen, joka on täynnä realiteetteja,
reaaaaaliteetteja. Teettejä. Kumpikohan se on?
Se on joka tapauksessa sitä, mitä kutsutaan normaaliksi elämäksi.
Normaali elämä, tavallinen elämä.
Tavalliset ihmiset.
Aamu päivä ilta yö.
Aamupäivä, iltapäivä, alkuilta, iltayö. Aamianen, päivällinen, illallinen. Yösyönti on epäterveellistä. Välipalat.

Perkele!

Kohtalaista vauhtia pitäen ehdin juuri ja juuri ratikkaan, joka kaahaili, tosiaan kaahaili, kenties joku satavuotias ei ihan jaksaisi juosta sen perässä, mutta kun nyt ratikka kuitenkin oli niitä ainoita liikkumavälineitä, missä ei lipun olemassaololle pantu suurtakaan merkitystä, otin tai valitsin sen. Se nytkähti liikkeelle ja lähti tikuttamaan eteenpäin, mikä ei, toiveistani huolimatta, saanut aurinkoa lopettamaan vittuiluaan, vaan jokaisesta vastaantulevasta autosta se lähetti kirkkaan terveisen: "Haista luuseri paska!" Yritin olla muina miehinä, sen näköinen, kuin en olisi muka huomannut. Tai että viesti olisi tarkoitettu jollekin muulle. Kanssamatkustajien kasvoista näin kuitenkiin aivan selkeästi, että he tiesivät. He tietävät aina. "Naapurisi tietää aina!". Vaikka yritin vihellellä ja tarkkailla olemattomia peipposia ikkunasta, katseli minua naureskellen jostain kaukaisesta maasta tullut venepakolainen ja yhtyi mielessään toivotukseen.

Sotaveteraani, viimeisiä, istui ja tarkkaili minua suunnitellen sopivan kokoista molotovin cocktalilia jolla hoitaisi minut huithelvettiin maan päältä nynnyilemästä. Koitin hymyillä toisella puolen käytävää istuvalle punahiuksiselle naiselle, joka kuitenkin saman tien käänsi kasvonsa pois ja arvatkaa mitä: risti jalkansa! Kenties hän pelkäsi synnyttävänsä just sillä hetkellä ja ajatteli, että jos sieltä tuon näköinen tulee, niin minä kyllä pukkaan sen takasin. Pysyköön siellä. Painukoon vittuun. Olin hetken aikaa tyytyväinen tuosta keksinnöstäni, mutta tajusin hyvin nopeasti kuinka tyhmä se oli. Masennus iski taas.

Tarkastelin taskujani löytääkseni puhelinrahaa, mutta löysin kaksi kymmenpennistä ja yhden rypistyneen kympin. Ryhdyin etsimään uudestaan, kunnes äkkiä tajusin roplailevani siksi hartaasti, että jengi varmasti luulee minun kaivelevan muniani. Sehän sopisikin kuvaan. Minä en sopinut kuvaan. En viime kesäkuussa, kun olimme Heinolassa Fyhrin Aleksin häissä. Hääväestä kuvaa otettaessa minua oli mahdotonta sovittaa siihen, koska makasin sammuneena jonkun toisen auton takapenkillä. On täysin varmaa, että se oli jonkun toisen auto, minulla ei autoa ole, eikä näillä näkymin tule koskaan olemaankaan. Ja vaikka olisi, en osaisi ajaa sitä. En metrin metriä. Joten loppujen lopuksi, mikäs minä olen arvostelemaan ratikkaa, tai sen kulkua. Tai ylipäänsä yhtään mitään. Mutta puhelinrahan puutetta arvostelin ankarasti. Se vaikutti huolestuttavalta. Kaikki nimittäin viittasi siihen, että joutuisin vielä pummimaan itseni metroonkin.

Kirosin taas. Venepakolainen jäi pois. Luultavasti hänkin oli suomalainen, eikä hän voinut ihonsa tummalle pigmentille mitään. Olinkin arvostellut häntä suotta.

Olis isoisä pyöriny haudassaan jos ois vielä elänyt.

Toissapäiväniä heräsin eteisen lattialta, täysissä pukeissa ja huomasin kusseeni housuun. Kaulaani oli solmittu tunnistamaton kravatti. Kengät olivat jaloissa, mutta väärissä, takki revennut selästä, ikäänkuin siiviksi, joilla olin kaiken järjen mukaan lennellyt kaupungin yllä. Yrittäessäni nousta ylös huomasin seuraavani vierestä, kuinka oksensin suoraan eteisen lattialle aikomattakaan varoa. Voimat olivat niin lopussa että odotin kuolevani minä hetkenä hyvänsä. En kuitenkaan kuollut.

Seuraavana aamuna olo oli jo parempi, mitä todistaa jo sekin, että kävelin tuon korttelin matkan handeliin.

Vajosin takaisin penkilleni ja raaputtelin edellisen penkin selkänojassa olevaa tarraa, joka mainosti tiesmitä hiivasienen poistopilleriä. Kyllä mä nyt ennemmin yhden hiivasienen voisin ottaa, riippuen millä tavoin se hankittaisiin. Ei mistään saunan lauteilta. Suoraan pääkallopaikalta, se pitää miehen tiellä. Ei kun se on miehen tiellä. Aina ikuisesti. Syntymästä saakka pitää sen läpi taistella ja sen jälkeen koko loppuikänsä sitä etsii. Näin siis miespuolisilla. Vittu! Nonni, siinähän se tuli. Siinähän perkeleen punapää peittelet sitä. Tässä on nyt vähän muut jutut mielessä. Näin on !

Nostin hivenen katsettani ja totesin pettyneenä ratikan seisovan yhä valoissa. Tämä kestää ikuisesti. Eihän tätä menoa Vuosaareen pääsikään. Ei pääsisikään.

En muista. Enhän mä voikkaan muistaa, kun siitä on yli viikko ja mulla on se viikon "limitti". Sekin keksintö oli taas joku tekosyy. Ja samassa muistin puhuneeni eilisiltana puhelimessa perhana-Paajasen kanssa. Paajasen kanssa oli sovittu alustavasti jonkunlaisesta kolumnihommasta SAK on johonkin nuorisolle tarkoitettuun lehteen, mutta nyt näytti siltä, että homma menee puihin. Tai siltä Paajanen ainakin kuullosti. Tai muistelen näin olleen... paskat kun eilen olin niin kännissä taas, että se on ihan turha muistella yhtään mitään. Täytyy soittaa uudestaan.

Tai kuka odottelee ja kuka ei. Mä en ainakaan odottele. Ja nyt on kankkunen ja kova onkin. Hiki kihoaa otsalle, kädet hamuilevat ympäriinsä ja päätyvät aina lääppimään naamaa, näytän takuulla idiootilta. Vittu tää matka kestää kauan. Kurvissa en enää kestänyt vaan nousin pois ja kiirehdin juoksujalkaa metrotunneliin, liukuportaisiin vaan, ja nyt tekis kalja terää, nelosolut.

Kuten tavallista metro meni just nenän edestä, joten nyt on aikaa istuskella ja pohtia menneitä. Mitäköhän

 

[AJ]

...sekin tarkoitti, kun kolmetoista vuotta sitten näin unen, jossa kerrottiin, että loton oikeat voittonumerot ovat 1, 3, 5, 8, 12, 13 ja 29, mutta kun lottosin kyseisellä rivillä en saanut yhtään oikein? No ei siinä mitään, mutta kun menin vielä kaikki tuttavat ja sukulaiset ja kaverit läpi ja kaikille kerroin, että tuolla numerolla kannattaa lotota, että tulee varmasti rahaa.
Kyllä silloin hävetti. Mikä siinä muuten on, että aina joskus alkaa muistella menneessä elämässään tekemiään mokia, jotka kuvitteli jo ajat sitten itselleen anteeksi antaneen ja sitten yhtäkkiä vaikkapa pimeässä huoneessa sängyllä maaten alkaa yhtäkkiä hävettämään ja vituttamaan ankarasti sekin kerta, kun tuli sille yhdelle tyypille tölväisseeksi, että mitäs siinä keskelle tietä seisot, ootko sokee vai tyhmä ja se piruparka oli tietenkin sokee, jolta opaskoira oli karannut jonkun kiimaisen nartun perään, mistä juontuikin mieleen, että naiset ne saa aina miesten asiat sekaisin tavalla tai toisella. Käyköhän ne kursseja sitä varten, vai onko ne luonnostaan semmoisia?

 

[K.Yrjola]

En kuitenkaan voinut jatkaa pohtimistani kauempaa sillä luokanvalvoja pyysi jotakuta poikaoppilasta astumaan luokan eteen ja kertomaan rehellisesti mielipiteensä satunnaisesta asiasta.

Oppilas ei jostain syystä rohjennut vaan punasteli ja kieltäytyi nousemasta paikaltaan.
Tällöin opettaja suivaantui, korotti äänensä ja kysyi oppilaalta:
- Mikä sulla oikein on? Häpeetsä ääntäs? Häpeetsä itteäs? Häpeetsä nenääs? Häpeetsä kikkeliäs!

Tämän seurauksena puhjennut naurunrämäkkä luokkamme keskuudessa ei luonnollisestikaan ollut omiaan auttamaan tämän oppilas-paran esiintymistä.
Sen sijaan luokkatoverini Ögölömbö Artifikaatio totesi tunnin jälkeen:

- Jos se ois kysyny multa häpeenks mä nenääni ni mä oisin sanonu

 

[Örfil]

... ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Sen pituinen se.

 

[AJ]

...sanoi Samuli Edelmann ja päätti tehdä kappaleen "Pienestä kii". Jossain uransa vaiheessa hän tuli pudonneeksi ruotsinlaivalta mereen kännipäissään. Tällä oli se vaikutus, että eräs leskirouva Matilda Väänänen päätti lopettaa lyhyeksi jääneen uransa alkoholistina ja katseltuaan noin viikon vastapäisen talon tuuletusparvekkeen kohdalla ylösalas pomppivaa välillä näkyvistä katoavaa miestä hän viimein päätti ryhtyä sanoista tekoihin. Hän haki kellarsita kaalepin vanhan harppuunan. Kaaleppi oli nuorena ollut Norjassa valaanpyyntialuksella ja oli tuonut mukanaan muistona vanhan harppuunan. Matilda sitoi harppuunaan hamppuköyden ja raahasi koko roskan vastapäisen talon tuuletusparvekkeelle. Siellä hän hetken tarkkaili tuon tuntemattoman alati nauravan miehen liikkumista ja sopivan hetken koittaessa heivasi raskaan harppuunan reunan yli. Matkallaan alaspäin raskas harppuuna kohtasi Penan otsan ja rojautti miehen tavallista pidemmälle Toiseen Maailmaan. Tämän vaikutuksesta Pena singahti kovempaa vauhtia takaisin tähän maailmaan ja lennähti parvekkeelle asti. Tällöin leskirouva Matilda Väänänen välittömästi sitoi mokoman jojon kiinni parvekkeen kaiteeseen ja sanoi:"Johan loppui se älytön pomppiminen." Pentti nauroi.

 

[Nopeahuoli]

...eikä siinä vielä kaikki...

 

[AJ]

...sillä samoihin aikoihin Ibizalla "leskirouva" Matilda Väänäsen kuolleeksi luultu mies, Kaaleppi Väänänen, popsi onnellisena Viagraa ja iski joka toinen ilta uuden nuoren naisen, jotka kuvittelivat kaikki taivuttelevansa rikkaan (Kaaleppi valehteli aika lailla) ikälopun Playboyn kanssaan naimisiin ja naivansa tämän hengiltä. Aamulla tilanne oli kuitenkin se, että se oli vallan joku muu kuin Kaaleppi, joka oli henkihieverissä.

 

[SJM]

Lähdin siitä sitten kävelemään metsään päin, mutta liukastuin banaaninkuoreen ja pääni halkesi kolmeen osaan.

 

[K.Yrjola]

tai siltä se ainakin tuntui. En pahemmin masentunut vaan tein siihen kolme majaa: Eliakselle, Magnukselle ja Rivelinolle. Viimeksimainittu oli piinannut minua jo jonkin aikaa, enkä saanut mielenrauhaa. Olin kastellut tenniskenttää tunnin ajan kun vihdoin sain mielestäni hyvän idean: voisin naamioitua

 

[Vakio]

Mutta kuitenkin katselin säälin vallassa tätä surkuhupaisaa näytelmää. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua kaikki nämä ihmiset ovat iskelmätähtiä, jääkiekkoilijoita, bingoloton emäntiä, poliitikkoja ja kuolleita, eikä kukaan muistaisi silloin tästä hetkestä yhtään mitään.Kun vielä lähistöllä norkoillut vanha punkkari tuli sanomaan minulle, että " On she hyvä että nuoret vielä jakshaa", tiesin illan olevan pelastettu..

 

[Ace17]

En kuitenkaan halunnut jäädä paikoilleni, vaan istuin Saabiini ja nostin kytkintä. Kun olin ajanut maantietä kaksitoista kilometriä, minua vastaan tuli lopultakin muuta liikennettä. Minun oli ajettava kaupungin läpi toiselle puolelle.
Nousin autosta. Lämmin tuuli voimistui liikuttaen lehtikuusia, joita kasvoi ryhmissä eri puolilla rakennusten ympärillä.
Eduardo tajusi, että jos hänellä tosiaan oli maine täkäläisenä kylähulluna, hän nyt vain kasvatti sitä. Hän oli niin tottumaton keskustelemaan, ettei päässyt asiaan.
-Juoksivat suoraan? Eduardo kysyi.
-Ympyrää, vastasin ja katsoin, kun hän kulautti kurkkuunsa oudon väristä limonadia.
-Saitteko pureman?
-Mitä vittua?!
En todellakaan ymmärtänyt, mitä Eduardo höpisi.
Keskustelu alkoi riittää minulle ja osoitin sen spurttaamalla läheiseen metsään. Syöksyin täydestä vauhdista ison kiven yli ja löin polveni terävään kantoon.
Lehtikuuset kahisivat lämpimässä tuulessa,
heinäsirkat sirittivät ja sammakko rääkäisi kuin kuollut mies, joka yritti puhua. Eduardo otti takkinsa alta uzin ja ampui lyhyitä sarjoja metsään.
-Rabies on yhteinen ongelma! hän huusi nauraen hullun kiilto silmissään.
Hän oli menettänyt viimeisenkin järjenhivenensä. Eduardo olisi voinut kertoa minulle omavaloisista puista, tykyttävistä äänistä, paineaalloista ja mustasta oviaukosta. Hän olisi voinut kertoa supeista, jotka pitivät häntä silmällä - ja tunteestaan, että ne toimivat metsässä piilevän tuntemattoman katselijan sijaissilminä. Mutta jos häntä tosiaan pidettiin yleisesti vanhana erakkona, en olisi voinut ottaa häntä tosissani.
Kolme uzin luotia osui rintakehääni. Kuin tyrmäävä moukari olisi osunut palleaani. Lensin selälleni ja yritin haukkoa henkeä tulessa oleviin keuhkoihini. Revin kädelläni takin rintamusta ja hapuilin luotiliivieni pintaa. Voi luoja, kuinka osumat sattuivatkaan. Nousin hitaasti polvilleni. Rintakehäni sykki kivusta.
Eduardo oli kadonnut

 

[RähinäMonopoli]

...hänen olemassa olostaan muistutti vain kulunut pingismaila, jota miekkosella oli ollut tapana tunkea anukseensa. Silloin hän kuulemma pääsi seitsemänteen taivaaseen ja hän muuttui...

 

[Vakio]

Ajatuksen matalalennon katkaisi kuitenkin yöbussi, joka päätti omalta osaltaan antaa pontta jo hyvässä vauhdissa olevalle kasvihuoneilmiölle pökeltäen päin näköä yrmäkän saastepilven. Yskiessäni keuhkoistani saasteet ulos kyynel silmä kulmassa, ymmärsin vihdoin..ensin lokki-valssi, sitten kaasumyrkytys..otin kaljani ja lähdin kohti saunaa ja tulin siihen lopputulokseen että vain todellinen idiootti on humalassa saunassa..

 

[AJ]

...Senpä takia otinkin pikalöylyt, vetäisin puolikkaan kossun naamaan ja menin laiturille juomaan olutta. Jossain vaiheessa varaamani six-pack loppui, joten lähdin hakemaan mökistä lisää. Otin jääkaapin alahyllyltä ruotsinlaivalta tuomani pahvilootan. Hamuilin sen sisuksista kymmenisen tölkkiä olutta. Asetin yhden yöpöydälle, toisen ovensuuhun, kolmannen terassille ja viisi tölkkiä tasaisin välein mökin ja laiturin väliin. Halusin merkitä kotimatkan, etten eksyisi kännispäissäni. Laiturilla ihmettelin, että miten mulla oli vain pari tölkkiä, vaikka aivan selvästi muistin kaivaneeni pahvilootasta ainakin kuusi tölkkiä, jollei enemmänkin.
Join nopeasti molemmat tölkilliset vitutukseen ja lähdin mökin suuntaan hakemaan lisää. Yllätyksekseni löysin kupeesta laiturin reunasta tölkillisen olutta! Mikä riemun päivä! Ja jonkin matkan päässä oli toinen! Ja kolmas! Join ahnaasti olutta ja siunasin hyvää tuuriani. Ja sitten löytyi jo neljäs! Sitten filmi katkesi.
Seuraavan kerran silmät avatessani totesin makaavani Lenita Airiston vieressä tajuttoman suuressa parivuoteessa, jossa oli katto ja kaikki! Olin niin hämmästynyt, etten edes tajunnut hämmästyä...

 

[K.Yrjola]

Lenitan suusta pursuavaa vaahtoa ja sen merkillistä väriä. Olin aiemminkin nähnyt mintunvärisiä vaahtoja mutten muista missä.
Päätin kuitenkin nousta ja lähteä kastelemaan tenniskenttää. Ulos päästyäni huomasin sateen alkavan, joten minun ei tarvinnut kuin vähän vejellä harjalla ja heitellä kentältä kivet ja sen sellaiset pois.
Olin aina suhtautunut tekemisiini suurella vakavuudella ja siksi

 

[Örfil]

...katsoin housuihini ennen mitään ehdotuksia Lenitalle ja sanoin "sen pituinen se" muistaen samalla opettajani tuskalliset sanat kouluni päättäjäisistä: "häpeetsä kikkeliäs".

Sanat juuttuivat kurkkuuni ja tunsin häpeäväni enemmän kokkareista ääntäni kuin kikkeliäni, mutta Lenita ei antanut periksi vaan tokaisi seksikkäällä ääneellä "täällä taisi kastua jokin muukin kuin tenniskenttä".

Lenita könysi ylös sängystä ja jo ennen hänen kosketustaan tunsin hirvittävän...