Ei niin keskikastin kuljettajia
70- ja 80-luvulla aloittaneiden kuskien uria on hauska seurata mm. sen takia että monet vaihtoivat tallia usein, ajoivat samassa tallissa moneen eri otteeseen, eikä urakehitys ollut välttämättä kovin lineaarinen. Neljä pitkään ajanutta kaveria tulee mieleen, vaikka eivät sinänsä "keskiverto" kuskeja olekkaan: Alboreto, Patrese, de Cesaris, Brundle.
Alboreto: (Huiput) Huimia näyttöjä ensin Tyrrelillä esim. Usassa '82 ja '83 ja matkalle "varmaan" mestaruuteen '85 Ferrarilla. (Laskut) Ferrarilta -> Tyrrell, josta "potkut" ja Larrousselle. Uran riutuminen vielä karsiutumalla Footworkilla ja Scuderia Italialla. Joten voisi sanoa että nopeasti huipulle josta sitten laskua monta vuotta.
Patrese: (Huiput) Olen vasta myöhemmin oppinut kunnioittamaan Patresen kokonaisuudessaan huikeaa uraa, palkintosijoituksia miltei joka vuosi. (Laskut) Menestys notkahti lähinnä vain muutamaksi vuodeksi Alfalla ja Brabhamin lätyllä. Ajatelkaapa moniko muu kuski on saanut kokea ajat jolloin helmoja ei vielä ollut keksitty, aina huipputeknologiaa sisältäviin aktiivijousitusautoihin? Suosittelen tutustumaan sivustoon:
http://www.riccardopatrese.com
'77 Shadow '93 Benetton
de Cesaris: Vaikka on aina ollut rikkaan pojan ja autojen romuttajan maineessa, silti (Huiput) Uran alussa '82 ja '83 kovia näyttöjä Alfa Romeolla. Muutoin keskinkertaisia suorituksia monessa eri tallissa ilman mainittavaa menestystä, kunnes '91 Jordanilla ja '92 Tyrrelillä ajoi pisteistä miltei joka kisassa.
Brundle: Oli kovassa maineessa tullessaan F1:siin ja antoi heti upeita näyttöjä '84 Tyrrelillä. Olisi voinut olettaa että Brundlesta olisi tullut vakio menestyjä joka saa paikan huipputalllissa. Sen sijaan ura meni alamäkeen vuosiksi ja monet eivät enää muistaneet Brundlea star of tomorrow tyylisenä kuskina. Tom Walkinshaw kuitenkin uskoi Brundleen ja nosti hänet Benettonille '92. Brundlen ura onkin siten outo että menestys ja kunnon tallipaikat tulivat vasta vuosien jälkeen. (Huiput) kolmen vuoden jakso, jolloin menestystä kilpailukykyisellä kalustolla '92 Benetton, '93 Ligier, '94 McLaren
Sitten voisi erikseen mainita nämä kuskit, jotka olisivat voineet saada vielä paremmankin uran: Herbert, Nannini, Donnelly, de Angelis.
Herbert: Herbertistä Bobakki kirjoittikin jo tuossa hienosti. Sikäli tosiaan harvinainen tapaus, että 80-luvulla ei otettu tulokaskuljettajia suoraan huipputalleihin ja Herbert oli '88 kaikkein kuumin nimi ja ennen onnettomuutta kiinnostuneita olivat jo Benetton, Lotus ja Williams, joista oletettavasti myös moni oli tarjoamassa sopimusta. Benettonia ja Lotusta Herbert oli jo testannut ja tuleva menestys kiilsi jo silmissä. Onnettomuuden jälkeen, ilman Peter Collinssin ystävyyttä Herbertistä tuskin olisi tullut F1 kuskia. Ottaen huomioon kaiken tapahtuneen, voi Herbertin uran todella sanoa ylittäneen odotuksensa.
Nannini: Nopean nousujohteinen ura joka katkesi traagisesti helikopteri onnettomuuteen ennen '90 Japanin gp:tä. Ilman onnettomuutta Nanninin ura olisi varmaan jatkunut Benettonin ja Ferrarin merkeissä.
Donnelly: Donnellystä ei ehkä tullut ekana mieleen kuljettajalupaus, johtuen paksusta irkku aksentista ja vähemmän sporttisesta habituksesta. Myös F3000 kaudella hän jäi EJR:llä toisinaan tallikavereidensa jalkoihin. Ellei Donellyä olisi ehditty kiinnittää Arrowsille sairastuneen Warwickin tilalle '89 Paul Ricardille, olisi Donnelly ajanut Tyrrelliä Alesin sijasta. Tämä olisi varmasti muuttanut monenkin kuskin suunnitelmia. Nyt Donnellystä tuli Warwickin tallikaveri Lotukselle '90. Kausi sujui melko tasapaksusti ja katkesi Donnellyn kauheaan onnettomuuteen '90 Jerezissä. Kuntoutuminen vei vuosia ja Donnellyn ura oli ohi.
de Angelis: Elio, jonka ura on loistava, olisi voinut olla vielä paljon parempikin. Ura oli nopeasti nousujohteinen ja Mario Andretti sai heti huomata kuinka nopean tallikaverin hän on saanut Lotukselle. Vaikka Marion mestaruuden jälkeen Lotuksella oli muutamana vuonna vaikeaa mm. FISA:n takia, tuli Eliosta Colinin luottomies. Ongelmat alkoivat kun Chapman kuoli. Elio pysyi Lotuksella vaikka sai tarjouksia monista muista huipputiimeistä. Ongelmaksi nousivat Peter Warr ja tallin uusi kuski Ayrton Senna. Vaikka auto oli kilpailukykyinen ja Elio jopa johti MM pisteissä '85 alkuvuodesta, oli ongelma se että tallipäällikkö Peter Warr jumaloi Sennaa ja Elion asema oli tallissa pistejohdosta huolimatta surkea. Elio ei olisi halunut lähteä Lotukselta, mutta oli tavallaan pakotettu päätökseen. Brabhamilla Murrayn edistyksellinen BT55 ei aivan vielä onnistunut nappiin ja aiheutti yhdessä moottoriongelmien kanssa Eliolle vaikean vuoden. Se että Elio lopulta kuoli täysin turhan onnettomuuden jälkiseurauksina, on täysin käsittämätöntä. Kuin kohtalon ivaa on se että seuraavana vuonna Murrayn 2.0 versio Brabhamin lätystä, eli McLaren MP 4/4 korjasi koko potin. Toki Hondan turbo moottorilla ja kuskeillakin oli osuutensa asiaan. Btw. Jos joku ei ole huomannut niin Jean Alesin kypärämaalaus on kunnianosoituksena samanlainen kuin Elion.
Hyvän jutun Eliosta voi lukea
F1-forumilta
Kannattaa tsegata myös:
http://www.geocities.com/chasey_uk/eliodeangelis.html
