Nimby – uhka vai mahdollisuus?
En päässyt tänään Hesarissa A-osaa pidemmälle. Kehitysvammaisten asuntolan vastustuksesta kertova artikkeli sai minut niin pahalle päälle, että oli pakko alkaa etsiä kuvia suloisista kissanpennuista netistä.
Viihtyisän espoolaisen omakotialueen asukkaat vastustavat kehitysvammaisten asuntolan rakentamista voimakkaasti. Jutun lopussa haastateltu koiranulkoiluttaja kertoo haluavansa suojella alueella pesiviä liito-oravia ja pelkäävänsä omilla verorahoillaan kustannettujen invataksikyytien aiheuttamaa häiriötä. Lopuksi hän maalailee vielä vammaisiakin suurempia uhkakuvia: vammaiset saattavat jossain vaiheessa vaihtua pakolaisiin. Tapaus on klassinen esimerkki siitä, mitä englanniksi kuvataan lyhenteellä nimby, joka tulee sanoista not in my back yard – ei minun takapihalleni.
Koiranulkoiluttajan ja hänen naapureidensa asenteet ovat pöyristyttäviä ja paheksuttavia, joskaan eivät yllättäviä. Olisin varmaan ihan toisella alalla, jos minulle ei olisi selvää, että vammaisten oikeuksia pitää puolustaa tämän espoolaisen naapuruston kaltaisia hoopoja vastaan. Jutussa ärsytti kuitenkin myös toinen asia: miksi Suomessa edelleen ajatellaan, että vammaisten ihmisten asuminen pitää keskittää? Ja miksi lehtijutussa ei ollut lainkaan haastateltu itse vammaisia nuoria?
Aiemmin keväällä osallistuin seminaariin, josta jäi mieleeni erityisesti yhdysvaltalaisen tutkija James W. Conroyn luento kehitysvammaisten asumisesta. Conroy kertoi, että nimbyily on monessa USAn osalvaltiossa osaltaan vaikuttanut siihen, että kehitysvammaiset asuvat enintään kolmen hengen porukoissa. Conroy korosti, että on olennaista, että vammaiset ihmiset saavat itse valita, kenen kanssa asuu. Siihen riittäisi aivan tavallinen omakotitalo vaikka tuolta Espoon Kaitaalta. Palvelut tuodaan sinne missä vammainenkin on. Yksiköiden koon pieneneminen on johtanut vammaisten ihmisten oman päätösvallan ja onnellisuuden lisääntymiseen. Conroy on tutkinut kehitysvammaisia kauan, joten hän osasi kertoa senkin, että elämänhallinnan ja -laadun kasvu on pidentänyt kehitysvammaisten elinikää merkittävästi. Vammaiset ovat tulleet osaksi lähiyhteisöään, koska eivät asu missään vaikeasti lähestyttävässä kolossissa, joka huutaa erilaisuuttaan. Luentonsa lopuksi Conroy kertoi olevansa järkyttynyt siitä, että Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa viidentoista asukkaan yksikköä pidetään pienenä.
Hyvät naapurustoanne suojelevat kansalaiset! Kun teitä seuraavan kerran uhataan vammaisten asumisyksiköllä, suunnatkaa vaatimuksenne oikein. Vaatikaa, että verorahojanne käytetään yksiköiden sijasta yksilölliseen, laadukkaaseen asumiseen. Siihen, että palvelut viedään sinne missä vammaiset ovat. Kyseenalaistakaa maan tapa, jonka mukaan vammaiset aina keskitetään. Siten edistätte sekä vammaisten että itsenne viihtyvyyttä. Vaatikaa kaupunginvaltuustoiltanne rohkeutta kuulla, missä ja kenen kanssa vammaiset ihmiset oikeasti haluavat asua! Voi olla, että heitäkään ei oikeasti huvittaisi muuttaa tuntemattomien ihmisten joukkoon omahyväisten omakotialueiden paheksuttaviksi.
Amu Urhonen, Kynnyksen puheenjohtaja