Ilmeisesti meillä on sitten kohtuullisen tiukka kasvatus, kerran olen jo lentänyt viikoksi ulos kotoa kun en ollut vienyt kaikkia vaatteita pyykkiin vaan ne olivat jääneet tuolin selkänojalle. Se asia vielä saatiin jotenkin sovittua. Ja yleensä olen mukit ja lusikat ja muut vienyt hyvinkin nopeasti takaisin alakertaan kun itseäni alkaa sekasorto ahdistamaan, isäni ei vain ole ihmisiä joka toistaa asioita enemmän kuin kahteen kertaan. Tänään aikoo soittaa MINULLE ajan ilmeisesti psykiatrille koska en osannut kyseiseen kysymykseen vastata ja koska se on "varsin selvä merkki" siitä, että pään sisäisessä rattaistossa on jotain vialla. "Mikset ole vienyt?" "En tiedä on ollut vähän kiire." "Ei olisi kiirettä ellet olisi niin paljon tietokoneella!" Voisin tietysti käsinkin hoitaa kirjoitushommani, mutta koneella on helpompaa ja 3 tuntia lenkkeilyä koiran kanssa on myös aikaa vievää, kuten harjaus, tiskikoneen hoito, koko kämpän siivouksesta huolehtiminen jne...
Itsestäni tuntuu, että se psykiatriaa tarvitseva on todellakin toinen meistä, mutten minä. Jo viime episodin aikana silmäni alkoivat avautumaan ja näkemäni perusteella mietin, olisiko isäni narsisti? Tarvitsee vain pienen kimmokkeen, esimerkiksi lattialle pudonnut lusikka ja luvassa on vähintään puolituntinen huuto aiheesta "talon arvo romahtaa jos lattiat ovat rikki, raha ei kasva puussa ja tietokone on paha". Jokainen pienikin virhe jonka teen, johtuu hänen mielestään suoraan tietokoneesta ("Jätit aamulla lehden pöydälle, tarkkaavaisuushäiriö, tietokoneesta se johtuu!"). Syy löytyy aina muista, itsessä ei ole mitään vikaa, missä vain ollaan niin huomion keskipisteeseen on päästävä, kaikkialla esitetään onnellista isä-poika kaksikkoa jne.
Pieni kehotus ja kyllä ne mukit + muut siitä ainakin tiskipöydälle menee, eikä se paljoo maksa, jos itsekin ne vien. Kerran vaan tokaisin, että se on sitten 1 euro tarjoilupallkiota/kerta, kun mä joudun ne korjaamaan, ja homma toimii.
