Black Leopard sanoi:
Ja se henkinen puoli: On varsin mielenkiintoista, että yksilöurheilijoina suomalaiset ovat kautta historian olleet maailman ehdotonta huippua. Kultaa on satanut niin mahdollisista kuin mahdottomistakin paikoista ja lajeista. Mutta kun mennään joukkueurheilun puolelle, niin homma on hajonnut lähes aina. Ja nimenomaan tiukoissa ja ratkaisevissa otteluissa. Mikään ei tällä saralla häviämisessä ole mahdotonta. Ei jääkiekko tässä ole mikään poikkeus. Täytyy vain vakaasti uskoa, että homma kääntyy.
Itseasiassa muotoilisin asian niin, että jääkiekko on tässä positiivinen poikkeus. Vaikka mestaruuksia on vain yksi, niin silti Suomi kuuluu vuodesta toiseen jääkiekon kärkimaihin ja joka vuosi taistellaan mitaleista. Huomioitavaa on sekin, että vaikka pudotuspeleissä onkin välillä tullut notkahduksia, niin mitään järkyttäviä supernotkahduksia ei ole tullut, kuten esim. Slovakialle tänä vuonna ja Venäjälle ja USA:lle pari kertaa aiemmin, että putosivat ja turnauksen alkuvaiheessa.
Sen sijaan kaikissa muissa suuremmissa joukkuelajeissa mainitsemasi ilmiö toki on totta, ja tuntuu että kehittymisprosessi joukkuelajeissa on pitkä (sitä se oli jääkiekossa. Montako kymmentä vuotta odotettiin arvokisamitalia ensimmäisen nelossijan jälkeen?).
Omalta lyhyeltä wannabe-urheilija-uraltani voin vahvistaa kyllä tuon, että suomalainen mentaliteetti sopii paremmin yksilölajeihin, ja joukkuelajit vaativat todella sinnikästä
joukkuetreenaamista. Itse kokeilin salibandya, mutta koska porukassa vain pelailtiin, eikä treenattu, en kokenut kehittyväni yhtään ja lopetin sen harrastuksen toistaiseksi. Nimenomaan joukkuepelaaminen oli mulla heikkous. Ja kun sitä ei treenattu, en voinut kehittyä siinä. Tietenkin urheiluseuroissa sitä treenataan, mutta tämä suomalainen erakkoluonne tuo varmasti siihen lisää haasteita. Yksilöurheiluun on suomalaisen helpompi lähteä, koska yleensä suomalainen luottaa lähinnä vain itseensä, ja se on joukkuelajeissa huono juttu, kun pitää luottaa myös muihin.
Kyllä se näkee maantiepyöräilyn porukkalenkeillä ja kotimaisissa kuntokilpailuissa, joissa olen käynyt. Ne jotka ovat kokeneita ryhmässä ajajia, osaavat hyödyntää sen oikealla tavalla. Eivät kuluta itseään loppuun, mutta osallistuvat myös itse "työn tekoon" ja antavat hyviä vinkkejään kokemattomille. Eli harjoittelun ja kokemuksen kautta se joukkuehenki tulee. Huippu-urheilussa se vaan tarkoittaa sitä, että se joukkuehenkisyys pitäisi saada jo pikkuskidinä, jolloin oppimisprosessi on kaikkein nopeinta.
Jotenkin vain tuntuu, että junioritoiminnassakin keskitytään enemmän yksilöihin kuin joukkueeseen. Tai varmaan asia on nykyään jo paremmin?
Lapsenahan lahjakas tuleva urheilija kokeilee monia eri lajeja niin mun mielestä olisi tärkeää, että yksilölajienkin junioritoiminnassa olisi paljon sitä joukkuehenkisyyttä mukana. En tiedä onko näin?
