USA ylivoimaisen vyyhden äärellä
1930-luvun tyylisen suuren lamakauden pelossa yhdysvaltalaiset poliitikot laativat, käytännössä yhden yön aikana, 700 miljardin dollarin ohjelman, jonka tarkoituksena oli pelastaa maan nopeasti heikentyvä finanssisektori.
Yhtä ällistyttävästi kongressin edustajainhuoneen rivijäsenet kaatoivat suunnitelman, ainakin toistaiseksi. Heidän skeptisyytensä saattoi olla perusteltua.
Pankkisuunnitelman keskeinen harhakuvitelma oli, että virkamiesten nerokkuus riittäisi selvittämään tuhannen miljardin dollarin subprime-asuntoluottojen vyyhden, kun Wall Streetin omatkaan neropatit eivät siihen ole pystyneet.
Päälle päätteeksi meille kerrottiin valtion olevan niin fiksu, että se voi jopa tienata rahaa koko hommalla. Ehkä näin käykin, mutta kannattaa muistaa, että aivan samalla lailla suuri joukko rahoitusyritysten erittäin älykkäitä ihmisiä ajatteli vain vähän aikaa sitten.
Vuosi takaperin Yhdysvalloissa oli viisi suurta, itsenäistä investointipankkia, jotka olivat maan mahtavan rahoitusalan kuninkaita. Niiden työntekijöille jaettiin viime vuonna yhteensä yli 36 miljardin dollarin eli noin 24 miljardin euron edestä bonuksia – olihan viisikko "tehnyt" valtavat voitot riskialtteilla ja aggressiivisilla bisnesstrategioillaan. Nämä strategiat sisältävät tavallisesti paljon enemmän riskiä, ja monimutkaisuutta, kuin perinteisten liikepankkien toiminta.
Elokuun puolivälissä olin röyhkeä ja ennustin, että nämä riskit olivat tulleet maksuun, ja että jokin suuri yhdysvaltalainen investointipankki saattaa pian kaatua tai joutua toisen yrityksen nielaisemaksi. Vähänpä aavistin, että syyskuun lopussa Wall Streetilla ei olisi jäljellä enää yhtäkään itsenäistä investointipankkia.
"Pitäisikö hankkia
oikea työpaikka?"
Investointipankit palkkasivat vuosien ajan joukon maailman älykkäimpiä ihmisiä loistavasti palkattuihin töihin. Nyt pankit laittavat näitä ihmisiä kilometritehtaalle kiihtyvään tahtiin. Yksi näistä ihmisistä, entinen opiskelijani, soitti minulle äskettäin ja kysyi: "Mitä minun nyt pitäisi tehdä, pitäisikö hankkia oikea työpaikka?"
Tämä tuo meidät takaisin Yhdysvaltain valtiovarainministeriön suunnitelmaan käyttää satoja miljardeja dollareita subprime-luottojen tukoksen avaamiseen. Ideana oli, että Yhdysvaltain hallitus toimisi "viimekäden ostajana" roskalainoille, joita yksityinen sektori ei ole pystynyt hinnoittelemaan.
Kenet valtiovarainministeriö aikoi palkata miettimään tämän kaiken? Työttömiä investointipankkiireita, tietenkin!
Tätä kannattaa pohtia hieman. Investointipankkiirit ovat menettäneet mukavat työpaikkansa, koska he eivät pystyneet keksimään mitään vakuuttavaa keinoa hinnoitella näitä ongelmaluottoja. Jos olisivat keksineet, heidän pankkinsa olisivat pystyneet myymään lainat tuhansia miljardeja dollareita hallinnoiville valtiollisille rahastoille, pääomasijoittajille, vipurahastoille, ja muille.
Sitten, kun nämä samat investointipankkiirit työskentelisivät veronmaksajille, he muka pystyvätkin yhtäkkiä keksimään salaisen hinnoittelukaavan, jota he eivät tähän mennessä ole hoksanneet. Ei mikään suuri ihme, että taloustieteilijät poliittisen kentän joka puolelta olivat huomattavan epäileväisiä paketin suhteen.
Valtiovarainministeriö saisi osakeomistuksia joistakin yrityksistä, joten suunnitelmassa oli silti jonkinlaista tuottopotentiaalia. Suurin huoli kohdistuu valtiovarainministeriön ilmeiseen aikeeseen maksaa roskalainoista yli kaksi kertaa nykyistä markkinahintaa (20–30 senttiä yhtä dollaria kohti) kovempi hinta sen odotuksessa, että ministeriön pelastusoperaatio onnistuu ja lainojen arvot lähtevät nousuun.
Rahoitussektori
paisunut liian suureksi
Tarkoittaako tällainen saivartelu, että kirjoittaja ei tunnista rahoitusjärjestelmän korjaamisen tärkeyttä? Eikö mikä tahansa suunnitelma ole parempi kuin ei suunnitelmaa ollenkaan?
Minä ainakaan en ole tästä vakuuttunut. Tehokkaiden rahoitusjärjestelmien pitäisi edistää kasvua reaalitaloudessa eikä aiheuttaa valtavaa verotaakkaa. Reaalitalouden pyöriä rasvannut Yhdysvaltain rahoitussektori on imenyt ällistyttävät kolmekymmentä prosenttia kaikkien yritysten voitoista ja kymmenen prosenttia palkoista.
1930-lukuun verrattuna Yhdysvalloilla on nyt käsissään ylipaisunut rahoitusjärjestelmä. Eikö siis olisi mahdollista, että rahoitussektorin huomattava pienentyminen – etenkin, jos sitä tukisi aiempaa parempi sääntelyrakenne – itse asiassa lisäisi tehokkuutta ja kasvua sen sijaan, että se aiheuttaisi suuren lamakauden?
En ole ehdottamassa, että hallituksen pitäisi istua toimettomana. Hallituksen on tämän kaaoksen aikana laajennettava talletussuojaa niin, että Northern Rockin kaltaisia tallettajapakoja ei enää nähdä. Juuri tämä oli 1930-luvun suuri opetus. Valtion saattaa myös olla tarvis pistää lisää rahaa suoraan asuntolainasektorille samalla, kun yksityinen sektori järjestäytyy uudelleen.
Varmaa on, että valtion on myös löydettävä nykyistä parempia tapoja auttaa asunnonomistajia. Pankkien puolestaan ei ole mitään järkeä pakkolunastaa asuntoja silloin, kun voidaan löytää ratkaisuja, joissa ihmiset voivat jäädä koteihinsa asumaan ja pankit voivat lopulta saada aiempaa selvästi suuremman määrän rahaa.
Ennen pitkää monien käänteiden ja valtavien menoerien jälkeen Yhdysvallat selviää finanssikriisistään. Nyt kaatuneessa suunnitelmassa ei ollut riittävästi aineksia maksukyvyttömien pankkien typistämiseen, eikä se todennäköisesti jääkään viimeiseksi sanaksi – riippumatta siitä, miten kongressi nyt etenee.
Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n entinen pääekonomisti Kenneth Rogoff toimii nykyisin taloustieteen professorina yhdysvaltalaisessa Harvardin yliopistossa.