Esimerkki tyylikkäästä suomalaisesta puheesta: Tony Halme eduskunnassa - 14.08.2006
Eduskunnan täysistunnon puheenvuorot harvoin kohoavat kunnon puheiksi. 24. maaliskuuta 2003 näin kuitenkin käy: eduskunnassa kuullaan tyylikäs, klassisten retoriikan oppien mukaan rakennettu puhe. Sen pitäjä on nyrkkeilijä Tony Halme. Kyseessä on Halmeen ensimmäinen puhe eduskunnassa.
Halmeen puhe on monessa mielessä taidokas. Se on lyhyt, juuri sopivan mittainen, siinä ei ole mitään turhaa. Siinä on selvä ja hyvä rakenne. Siinä on aloitus ja lopetus, eksordium ja peroraatio. Siinä vedotaan ethokseen, pathokseen ja logokseen.
Näin Halme aloittaa ensimmäisen eduskuntapuheensa: ”Ensimmäiseksi haluaisin kiittää pääsihteeri Tiitistä ja lainsäädäntöjohtaja Koivukangasta, jotka ovat olleet enemmän kuin avuliaita ja neuvoaantavia herroja täällä eduskunnassa, jossa kovapäisen ja yksinäisen miehen päänahka on erittäin arvostettu, mutta heidät onkin valittu tänne töihin ammattitaitonsa ja osaamisensa vuoksi, toisin kuin meidät kansanedustajat, ja sen huomaa.”
Tämä on Halmeen eksordium. Halme ymmärtää, että puheella on oltava aloitus, jolla avataan kanava. Avaus on herättävä. Kuulijoiden mieliin iskeytyvät ainakin sanat: ”kovapäisen ja yksinäisen miehen päänahka…” Ne ovat sopivan erikoisia eduskunnassa herättääkseen kuulijoiden huomion.
Huomaamme avauksessa myös humiliaation, itsensä vähättelyn, joka kääntyy ivaksi koko laitosta kohtaan (”heidät on valittu tänne asiantuntemuksensa vuoksi toisin kuin meidät kansanedustajat…”). Halme on uskollinen toisinajattelijan ja ärsyttäjän roolilleen.
Toisaalta Tiitiselle ja Koivukankaalle osoitettu nöyrä kiitos luo sympaattisen vaikutelman. Halme rakentaa ethostaan: uutena kansanedustajana hän ottaa vastaan apua, jotta oppisi työnsä.
Sama henki jatkuu: ”Voiko yksi mies tehdä mitään eduskunnassa? Siitä minulle on saarnattu päivästä toiseen, ja niin kuin herra puhemies eilen virkaanastumispuheen yhteydessä sanoi, nyt on aika ruveta kunnialla hoitamaan työtänsä.”
Tämän jälkeen – in medias res, suoraan asiaan: ”Meidän ensimmäinen ja tärkein kunniavelkamme on Suomen kansalle ja etenkin urheille sotiemme sankareille, joita ilman te ette istuisi täällä puvuissanne ja mekoissanne. Minua ainakin hävettää, kun tunnen henkilökohtaisesti sotiemme urheita veteraaneja, jotka joutuvat päivittäin laskemaan, ostavatko ruokaa vai lääkkeitä, ja kumminkin samaan aikaan hallitus haluaa lisätä kehitysapua 500 miljoonalla eli nostaa entistä apua 100 prosentilla ihmisille, jotka eivät ole tehneet muuta meille kuin pyytäneet rahaa. Kyllä minua hävettää, että meinaatte pyytää vielä lisää palkkaa, vaikka meidän veteraanimme joutuvat maksamaan omista hautapaikoistaan. Eikö ketään muuta hävetä täällä salissa? Ei näköjään.”
Liikkeellelähtö on vahvan tunteellinen. Huomio kiinnittyy iskevään, konkreettiseen ilmaisuun. Halme hallitsee elokuution, hän taitaa tyylikeinoja. Nähtävästi hän tuntee esimerkiksi antiteesin, vastakkainasettelun. Ensinnä hän panee vastakkain köyhät sotien sankarit ja ”puvuissa ja mekoissa” istuvat kansanedustajat. Seuraavaksi vastakkain ovat ”ruokaa ja lääkkeitä” vaivoin saavat veteraanit ja kehitysavun kohteet. Kolmanneksi Halme palaa jälleen kansanedustajiin: he ahnehtivat palkankorotuksia, samalla kun veteraanit joutuvat maksamaan hautapaikoistaan.
Hautapaikka-asiaa Halme laajentelee vielä seuraavassa kappaleessa. Sitten jysähtää kuin nyrkki Halmeen painavin argumentti. Se on hämmästyttävä. Mutta se on tyylikäs:
”Nyt haluaisin lukea pienen puheen, joka lähetettiin eturintamalle jatkosodan viimeisinä päivinä. ’Te urheat Suomen sankarit, joiden rinnalla minulla on ollut kunnia taistella ylisuurta vihollista vastaan sietämättömien olosuhteiden vallitessa, pyydän teiltä vielä viimeistä urotekoa, ja jos te tämän taistelun voitatte ja Suomi pysyy itsenäisenä, teiltä ei tule koskaan uupumaan mitään.’ Tämän paperin olivat
allekirjoittaneet marsalkka Mannerheim ja senaikainen hallitus.
Lyhyt oli hallituksen muisti. Rahat uupuivat heti, ja kunnioitus heidän uhrautumisestaan isänmaan puolesta myöskin uupui nopeasti. Nyt teillä on mahdollisuus olla historiallinen hallitus ja lunastaa tämä lupaus meidän veteraaneillemme.”
Tässä jaksossa on retoriikan tutkijalla tuskin mitään huomautettavaa. Halme on tehnyt valmistelevan työnsä kunnolla ja hankkinut käyttöön järeimmän mahdollisen resurssin. Mannerheimin antama lupaus – voisiko tehokkaampaa locus communista olla Suomen kansan päättävän elimen kokouksessa?
Kautta linjan Halme vetoaa kuulijoiden omanarvontuntoon. ”Nyt teillä on mahdollisuus olla historiallinen hallitus ja lunastaa tämä lupaus… Kun minulta tulee sotaveteraaneja koskevia lakiehdotuksia ja kun palkankorotusasia tulee esille, katsotaan, olenko minä täällä yksin isänmaallisuuteni kanssa.”
Halme on ymmärtänyt, että ihmisiin harvoin vetoavat puhtaan loogiset argumentit. On päästävä syvemmälle, ihmisten tunteisiin, kuulijakunnan pathokseen.
Entä peroraatio? Antiikin käsikirjat korostavat, että puhe ei saa päättyä kuin kanan lento. Sillä on oltava kokoava, vetoava loppu. Halmeen lopetus on napakka: ”Jos te nyt puollatte näitä minun muutamaa lakialoitettani, jotka Suomen kansalle kuuluvat, niin pääsette minusta vähin äänin eroon neljän vuoden päästä. Muuten minunlaisiani voi olla täällä neljän vuoden kuluttua kymmenittäin, ja sitä te ette kestä.”
Halmeen puhe osoittaa hyvää retoriikan periaatteiden tuntemusta, ja siinä on erinomainen rakenne. Samantasoisia pidetään vain harvoin Suomen valtiopäivillä.
Halmeen neitsytpuheen ansioihin kiinnitti huomion myös puhemiehen tuolilla istunut Paavo Lipponen. Hän on omistanut Halmeen esiintymiselle kokonaisen kolumnin Apu-lehdessä 5.5.2003. Lipponen on käärmeissään medialle, joka ei noteerannut Halmeen hienoa puhetta millään tavalla. Sitä olisivat kiinnostaneet vain skandaalit.
Retorinen rakenne ei kuitenkaan vielä merkitse, että puhe olisi hyvä sanan syvimmässä merkityksessä. Hyvä puhe on se, joka toteuttaa pitäjänsä päämäärän.
Paavo Lipponen kirjoittaa: ”Ministeri Mönkäreen vastauspuheenvuoroa kuunnellessani ajattelin, että siinäpä harvinainen tapaus: kansanedustaja saa neitsytpuheenvuorollaan ministeriltä selkeän lupauksen korjata esille ottamansa epäkohdan.”
Kesäkuun 27. päivänä 2003 eduskunta teki päätöksen, jonka mukaan seurakunnat voivat myöntää veteraaneille vapautuksen hautamaksusta 1.1.2004 lukien.
