KOLUMNI
Suomen strategia petti
Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksillä on mitä erilaisimpia seurauksia, monet niistä ennalta arvaamattomia. Yksi seuraus oli Suomen turvallisuusstrategian pettäminen.
Natokauhun lamaannuttamat suomalaispäättäjät panostivat – aikansa hampaita kiristelyään – maamme turvallisuuden tehostamiseen EU:n orastavan sotilas- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön avulla. Nyt raukeavat myös ne turvatakuut, jotka oli kirjattu EU:n perustuslailliseen sopimukseen.
Kriisinhallinta, yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja nopean toiminnan joukkojen kehittäminen jatkuvat suunnitelmien mukaisesti, mutta niiden turvallisuusvaikutus on aikaisempaa vähäisempi yksinkertaisesta syystä: vastaisuudessa ei toiminnalla ole hahmoteltua poliittista pohjaa.
Vaarallisin ulottuvuus on se, että viimeaikaiset tapahtumat ovat rapauttaneet EU:n sisäistä yhteisöllisyyttä, ja sillä on suora vaikutus myös EU:n työhön jäsentensä turvallisuuden takaajana. Kansallisen itsekkyyden kasvu yhteisöllisyyden kustannuksella syö voimaa ja uskottavuutta.
Toisin sanoen tässäkin pätee vanha rakentajan viisaus: rakennelma on huono, ellei sillä ole kunnollista perustusta. Perustuksen pettäminen heikentää EU:n voimaa kaikilla aloilla, myös suhteessa maailman muihin valtakeskuksiin Yhdysvaltoihin, Kaukoitään ja Venäjään.
Tilanteen ironiaa korostaa se, että Suomen toiminta koko perustuslakisopimuksen hahmottelussa on maamme lähihistorian erikoislaatuisimpia kertomuksia, jonka parissa monen historiantutkijan aika kuluu tulevaisuudessa.
Ensin maamme vallanpitäjät yrittivät torjua turvallisuustakuut, vaikka Suomen kaltaisella rajamaalla on useimpia muita jäsenmaita suurempi tarve pönkittää asemaansa kaikenlaisella yhteistyöllä tässä pahassa maailmassa, jossa historia ei lopu koskaan.
Sitten turvatakuut ja muut vastaavat nieltiin, mutta tekstiin ängettiin poikkeuksellisen turhat kahdeksan sanaa: "– – ei vaikuta tiettyjen jäsenmaiden turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen erityisluonteeseen". Sanoilla oli määrä turvata EU:n "liittoutumattomien" maiden johtajien selkänahka, koska heidän oli mahdotonta myöntää, että heidän maansa liittoutuivat perusteellisesti ja syvällisesti liittyessään EU:hun. Sanojen todellinen merkitys oli olematon jo allekirjoitusmusteen kuivuessa, ja ne loivat vain tarpeetonta sekaannusta maamme linjasta.
Suomi teki kuitenkin muiden "liittoutumattomien" tavoin akrobaattiliikkeen ja vetäisi muutaman kuukauden kuluttua lopullisesti maton oman politiikkansa alta ryhtymällä innokkaasti luomaan EU:n nopean toiminnan joukkoja. Niissä suomalaissotilaat saattavat vastaisuudessa päätyä taistelemaan kaukana maansa rajojen ulkopuolella, ja se on toisen maailmansodan jälkeisen ajan syvällisin sotilaspoliittinen päätöksemme.
Mikään sanakikkailu ei muuta sitä tosiasiaa, että perustuslaillisen sopimuksen kaatuminen tekee Pohjois-Atlantin puolustusliitosta Natosta yhä keskeisemmän toimijan Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Perusasian myöntäminen on nyt välttämätöntä myös niille EU:n "liittoutumattomien" maiden johtajille ja muille vaikuttajille, jotka ovat vähätelleet Naton merkitystä ja nähneet päiväunia sen kuihtumisesta. Asia oli todellisuudessa selvä jo ennen kansanäänestyksiä, koska EU:n 25 jäsenestä 19 kuuluu Natoon ja hoitaa sotilaallisen turvallisuutensa sen kautta.
Sanottakoon perusasiat vielä kerran. Nato on jäsenmaittensa tärkein sotilaallinen ja turvallisuuspoliittinen yhteiselin, jossa yhteisen turvallisuuden takaava suunnittelu ja toteutus tapahtuvat. Turvatakuut ulottuvat jäseniin, eivät muihin. Lisäksi Nato on keskeinen atlanttisten suhteiden hoitopaikka. Liittoutumattomuutta teeskentelevä ulkopuolinen on ulkopuolinen.
Näiden ulkopuolisten on vastattava itselleen rehellisesti, miten he aikovat huolehtia uskottavasta puolustuksesta pienenevien sotilasbudjettien ja koko ajan kalliimmaksi käyvien asejärjestelmien myllerryksessä. Natokammon ja suomettumisen tapaisten luurankojen ei saa antaa häiritä pohtimista.
Suomen tilanteelle antavat lisämaun Venäjän suorittamat alueloukkaukset ja muut ärhentelyt. Niitä voi yrittää selittää sattumien summaksi, onhan joulupukkikin olemassa.
Suomessa on ihmetelty Venäjän sävyn tiukentumista, vaikka siinä ei ole mitään kummallista. Venäjän johtajat eivät olisi valitsijoidensa luottamuksen arvoisia, elleivät he yrittäisi säilyttää niin paljon vaikutusvaltaa kuin suinkin kaikkialla maailmassa. Erityisesti tämä koskee Moldovan, Valko-Venäjän ja Suomen kaltaisia lähialueen maita, jotka eivät ole karanneet Naton suojaan.
EU:ssa on nähty, kuinka tyytymättömien liitot pystyvät kaatamaan muutoksia joko kansanäänestyksillä tai muulla poliittisella toiminnalla. Nämä yhteenliittymät löytävät kukin mitä erilaisimpia vastustettavia asioita. Mutta mitään ei kuulu siitä, mitä ne haluaisivat tehdä yhdessä turvatakseen EU:n ja sen jäsenmaiden hyvinvoinnin, ympäristön suojelun ja turvallisuuden, jos halutaan poimia vain muutamia asioita, joissa EU:ssa pyritään kohti parempaa tulevaisuutta.
Tämä pätee mitä suurimmassa määrin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Niin valtioiden ja hallitusten johtajien kuin kriittisesti suhtautuvien vastustajienkin on selvitettävä kansalaisilleen, mitkä ovat realistiset ja toimivat turvallisuuspolitiikan vaihtoehdot. Tilanne on muuttunut Suomessakin, eikä turvallisuuspoliittiseen selontekoon nojaava hokemapolitiikka enää riitä.
