Miksei Tuomiojan puhelin soi?
Henry Kissinger kysyi kerran kiusallaan, mikä on Euroopan puhelinnumero. Unioni havaitsi silloin tarvitsevansa ulkopoliittisen edustajan, jolle voi soittaa.
Suomen ulkoministerin puhelinnumeroa ei ole viime vuosina EU:ssa, Yhdysvalloissa tai Venäjällä paljon kyselty. Näkemyksemme unionista ja ulkopolitiikasta eivät ole suuremmin muita kiinnostaneet.
Suomen ulkopolitiikan perusongelma on, ettei sitä juurikaan ole, eikä se, mitä sen sanotaan olevan, ole loogista. Siksi ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhelin ei soi. Kiihkeä kansallinen keskustelu turvatakuista ja sotilaallisen osallistumisen ehdoista ei tarkoita, että niistä rajojemme ulkopuolella puhuttaisiin.
Paavo Lipposen painajaisuni onkin nyt käymässä toteen. Komission silmissä Ruotsin pääministeri Göran Persson on noussut pohjoismaiden puhemieheksi. Hänen tiiviit yhteytensä Tony Blairiin, Jacques Chiraciin ja Gerhard Schröderiin on huomattu. Sisäpiirin tietojen mukaan Perssonin näkemyksiä halutaan kuulla myös Euroopan talous- ja kilpailukykypolitiikasta, vaikkei Ruotsi ole edes euromaa.
Lipposen murahtelu herätti aina kiinnostusta.
Kun kaikkien 25 maan kanssa ei voi keskustella, sisäpiiriin valitaan ne, joilla on näkemystä ja yhteydet unionin huipputasolla. Eikä komission varapuheenjohtajaksi kohonneen Margot Wallströmin tuki Perssonin aseman pönkittämisessä ole ollut vähäistä.
Suomessa ulkopoliittinen johto on keskittynyt globalisaation hallintaan. Sitä toteutetaan puolensadan virkamiehen voimin. Näin luodaan mielikuva siitä, että maailma olisi hallittavissa ja että Suomella olisi siinä erityinen rooli. Toisin kuin muualla Euroopassa, meillä globalisaatiosta puhutaan kuin huonosta omatunnosta.
Globaalia oikeudenmukaisuutta väheksymättä, ulkopolitiikan tulisi tähdätä Suomen ja suomalaisten etujen ajamiseen, siinä sivussa kenties myös kansainvälisen taloudellisen asemamme vahvistamiseen. Suomen etuja ei ole ilmaistu selvästi, ja kansainvälinen asemamme on siksi epäselvä. Viime vuosien ulkopolitiikasta ei liioin ole ollut paljon tukea elinkeinoelämän tai kansalaisten sopeutumiselle globalisaatioon.
Ulkoministerinä Tarja Halonen teki vuonna 1996 ehdotuksen unionin sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Presidenttinä Tarja Halosen kannasta ei oikein ole saanut selvää muuta kuin sen, että presidentti, pääministeri ja ulkoministeri ovat eri mieltä jostakin jonkin verran.
Ulkopolitiikan kaamos on hämärtänyt Suomen kannat. Ani harva tietää, mitä mieltä Suomi oikeasti on, ei edes moni ulkopolitiikan ammattilainen. Olemme tehneet kovan poliittisen valinnan päätettyämme kouluttaa sotilaita Saksan ja Ruotsin kanssa muodostettaviin kriisijoukkoihin. Mukaan lähdetään kuitenkin vain, jos se meille sopii. Kriisin tullen siis mietitään, mennäkö vai eikö mennä. Ei ole paljon logiikkaa ajattelussa, että nousemme junaan, mutta juna saa lähteä vain, jos perillä ei ole rajuilma.
Myös ulkoministeri Tuomioja on ehtinyt tulkita sekä sotilaallista osallistumista että EU:n turvatakuita jo riittävän monella eri tavalla. Näin hän ylläpitää EU:n hallitusten välisen konferenssin HVK:n aikana hankkimaansa mainetta aina eri mieltä olevana poliitikkona. Tuomiojan johdolla Suomi onkin lähestynyt unionin euroskeptisimmän maan ajattelua niin pitkälle, että pääministeri Perssonin oli helppo sanoa, että kyllä Ruotsi tämän nykyisen hallituksen ulkopolitiikan kanssa tulee hyvin toimeen.
Hallitusohjelman ulkopoliittinen osio on kopioitu edelliseltä hallitukselta. Mutta ulkopolitiikka ei ole vain kirjoitettua tekstiä, vaan ihmisten välistä toimintaa. On helppo syyttää nostalgiasta, kun Lipposen aktiivisuutta verrataan nykyisen hallituksen saavutuksiin. Lipposen murahtelu herätti kuitenkin aina kiinnostusta.
Keskustalle suhtautuminen unioniin on vaikeaa, kun muistaa puolueen ja pääministerin lähimmän avustajan Risto Volasen EU-kannanotot. Siksi on ymmärrettävää, ettei hallitus pidä EU-asioita keskeisinä. Yksi tavoite on kuitenkin yli muiden: hallitus on luvannut tehdä kaikkensa voidakseen jatkaa maataloustukien maksamista.
Vaikka ulkopolitiikan ammattilaisten silmissä linjamme on hämärä ja utuinen, niin kansalaisten mielestä presidentti on onnistunut ulkopolitiikan johtamisessa hyvin.
Lieneekö kovin väärä arvio, että näkemykset globalisaatiosta, yritysten yhteiskuntavastuusta, kehitysmaista, Natosta, miinoista ja turvatakuista ovat erityisesti kansalaisten mielen. Aatos Erkon, Sixten Korkmanin, Risto E. J. Penttilän ja Alexander Stubbin esittämä ulkopolitiikan arvostelu tietysti vahvistaa tätä käsitystä. Kansalaisten mielestä Suomen tulisi olla liikkumatta hiljaa levottoman maailman myllerryksissä.
