Saisi kenties hilpeitä katseita osakseen, jos olisi liikkeellä niin akuankkamaisella säkällä, että molemmat kengät jumittuisivat polkimiin. Hallitun pysäköinnin onnistuminen lyhtypylvään kylkeen olisi melko epätodennäköistä, joten lepikkoonhan siinä olisi ajettava. Takuulla osuisi vielä nokkospuskaan.
Tuostapa tuli mieleeni, että aikoinaan penskana ollessani (5- tai 6 vuotta tais olla ikää) setämies lupasi, että sinä päivänä, kun mä pystyn ajamaan hänen pyörällään (semmonen perinteinen vaihteeton isohko miestenpyörä, todennäköisimmin jostain 60-luvulta), ostaa hän mulle uuden vaihdepyörän (semmosen tosi päheen kolmevaihteinen selkänojallisella satulalla varustetun Tunturin!). No siinähän kauaa nokka tuhissu, kun homma alkoi sujua. Talutin fillarin pienen mäen päälle, siellä oli sattumalta vanha kanala, jonka portaille kipusin, portailta käsin pääsin hyppäämään, hieman työläästi, mutta kuitenkin, fillarin selkään (jalat tosin eivät yltäneet polkimille, joten jarruttaminenkin oli mahdotonta) ja sillä fillarilla sitten kiidätin gauheeta vauhta alas mäkeä ja suoraan pihaan, jossa oli isohko hiekkakasa (joku rakennusurakka oli muistaakseni meneillään), jota päin ajoin ajoin ja jonka avulla sain pysäytettyä ja kaadettua pyörän, ilman että loukkasin itteäni (naarmuja ja lievää asfaltti-ihottumaa ei lasketa, sillä kyllä kai sitä nyt MIÄS niin upeen fillarin takia vähän kärsiikin). Pari kertaa harjoittelin ja sen jälkeen raahasin sedän (ja itseasiassa koko suvun) pihalle ihmettelemään.
Setävainaa piti sanansa ja sain sen Tunturin ja mä olin hetkisen öpaut koko maailman onnellisin ja ylpein MIES, jolla kaikenlisäksi oli kohtapuoliin ihan SIKAPÄHEE fillari :ahem::ahem::ahem: