Jatkanpa vielä tätä avautumista tämän iltaisin yksityiskohdin.
Omaan itseenhän tuota tenavaa tulee usein verrattua. Kun esimerkiks ruuan suhteen (josta tämän illan tahtojen taisto alkoi) oon saanut suunnilleen sellasen kasvatuksen, että vanhemmat laittavat ruuan, ja se syödään. Piste.
Kauniimpi puoliso taasen on saanut kasvatuksen, jossa lapset osallistuvat myös ruuanlaittoon ja saavat myös olla paljon enemmän päättämässä ruokailuun liittyvistä asioista.
No mitäs tästä sitten seuraa... Jos minä olen kuulemassa kun tuo teini alkaa nipottamaan ettei TAASKAAN (tuota sanaa hänkin aina painottaa) ole mitään syötävää, sanon hälle että "Sitten sun tarvii vaan kärsiä nälkää" ja annan äänenpainoillani hänen ymmärtää että asia on loppuunkäsitelty. Jos ei syö, niin sitten ei syö. Omapa on nälkänsä. Luotan siihen, että jos olis oikeasti nälkä, niin kyllä ne muonat kelpais. (Tässä kohtaa lie aiheellista mainita että kaapeissa kyllä on syötävää ja lämmin ruokakin yleensä vähintään kerran päivässä, mutta liki päivittäin vaihtuva emmä-tosta-ja-tästä-tykkää -angsti asettaa liikaa vaatimuksia mm. kaappitilan riittävyydelle.)
Ja kun rouva on paikalla, hän alkaa ehdottamaan tyttärelle ruokia, joita kaapeissa on, tai mitä niistä voi valmistaa. Ja tyttären vastauksethan jo arvaakin. "Emmä... Hyi! Se on pahaa.." jne... Ja silloin mulla alkaa sappi kiehumaan. Ja kyllä, kohta kiehuu myös mekapeipen sappi. Ja siitähän seuraa se, että sekä mekapeipe että tytär ottavat sanallisesti yhteen. Tuossa vaiheessa, jos olen paikalla, liukenen pois tilanteesta ja esim. raportoin asiasta f1-forumille.
Niin, ja kuten ITG tuossa jo mainitsikin, on niitä hyviä hetkiäkin vastapainoksi. Oikeastaan niitä hyviä hetkiä on loppujen lopuks niin paljon enemmän, ettei tuollaset kähinät pitkään paina kenenkään mieltä.