No niin siis. Tuohon Ferrarin V12 koneen kilpailukyvyttömyyteen oli monia syitä. Sen käyttö alkoi vuonna 1989, jolloin se oli reilusti Hondan v10:ä jäljessä. Sinänsä kone teki työn hyvin ja asiallisesti, vaikkakaan se ei ollut mitenkään erinomainen. Kaudelle 1990 moottori kehittyi huimasti ja kauden puolessa välissä se oli likimain Hondan kanssa tasoissa. Renault oli tässä vaiheessa jäänyt tehoissa hieman jälkeen. Ferrarin V12 koneen tehokkuudesta sai jotain käsitystä siitä, että Ferrari vei voitot sekä Ranskan että Britannian kisoissa jotka tuolloin käytiin nopeilla radoilla. Sitten ilmeisesti Hondalla tapahtui jotain, sillä sen jälkeen Ferrari ei kyennyt paremmasta rungosta huolimatta McLaren-Hondan vauhtiin nopeimmilla radoilla. Jerezin ja Estorilin kaltaisilla syheröillä sitä vastoin vauhti riitti. Tämä jos mikä kertoo, että v12 maine tehokkaana myllynä joka oli vaikeaa ajaa, ei varsinaisesti pitänyt paikkaansa.
Varsinainen romahdus alkoi kaudella 1991, kun McLaren toi V12 koneen ja Rellukin kehittyi huimin askelin. Ferrari jäi polkemaan paikalle. On kuitenkin hyvä muistaa, että Ferrarin V12 oli Hondan vastaavaa konetta kevyempi.
1992 Ferrari putosi pohjalle. Syynä oli todellakin tehoton moottori. Muistini mukaan tuolle kaudelle tuotiin uusi viisiventtiilikannella varustettua V12 joka jäi tehoissa pahanlaisesti muita jälkeen. Lisäksi Ferrariin vaikutti merkittävästi se, että Unkarin kisasta lähtien kiellettiin erikoispolttoaineet. Ferrarin Agip oli tämän alan pioneeri ja sääntömuutos satutti heitä eniten. Mm. JJ Lehto karsiutui Ferrari-koneisella Dallaralla tuosta Unkarin kisasta, vaikka aikaisemmin tippuminen ei ollut kovin lähellä. Ei silti, ei Ferrari-koneilla päästy lähellekkään kisan kärkeä, muuta kuin sateella. Edelleenkin ajettavuudessa ei ollut mitään vikaa, vaan tehot olivat täysin kateissa. Kuvaavaa on, että Japanin kisassa Alesi taisteli Ferrarilla täyspäisesti Minardi-Lamborghinilla ajanutta Christian Fittipaldia vastaan. Kaikki viittasi siihen, että Lambo oli jopa tehokkaampi kuin Ferrari.
Kausi 93 alkoi samoissa merkeissä. Ferrarin kone parantui merkittävästi loppukesästä, jolloin tehdas hylkäsi viisiventtiilikannen. Tässä vaiheessa tiimiin oli muistaakseni tullut Hondan moottoriguruna pidetty Osamu Goto, jonka vaikutuksen arveltiin olleen tehojen palautumisen syynä. Tästä 93 loppuvuodesta esitellystä 3.5 litraisest koneesta tuli tehokas, mutta vaikeasti ajettava. Tämä näkyi erityisen hyvin kaudella 94, jolloin Ferrarin koneet olivat kiistatta tehokkaimpia, jos ei parhaimpia. Ferrari oli paalulla sekä Monzassa että Hockenheimissä, sekä hyvässä vauhdissa muilla nopeilla radoilla. Ongelmia tuli sitten Unkarin kaltaisella hitaalla syheröllä. Koneen vaikeaa ajettavuutta lisäsi myös se, että tuolloinen Ferrari 412 T1 oli muutenkin äärimmäisen vaikea ajettava.
Kaudeksi 95 koneitten koko pienennettiin kolmeen litraan, mutta Ferrari pysyi v12:ssa. Tämä kone ei mielestäni pärjännyt tehoissa Renaultille, mutta muihin nähden se oli tehokkain. Ferrari ei hallinnut vastaavalla tavalla nopeilla radoilla, mutta sateella ja hitaalla syheröllä auto oli omimmillaan. Tämä puhuu hyvän ajettavuuden puolesta. Juuri tuo Zepin mainitsema Monacon kisa osoitti, että Ferrari oli ajajan auto. Se oli äärimmäisen helppo heitellä mutkiin ja kuskit luottivat siihen. Suoranainen vastakohta siis vuoden 94 laitteeseen, vaikka molemmat olivatkin Barnardin samasta perusideasta lähtöisin.
Ferrarin V10 muutti paljon asioita. Ainakin se on paljon luotettavampi ja tehokkaampi kuin v12 oli koskaan kilpailijoihin nähden. Toki noihin Alesi-Berger aikoihin liittyy paljon romantiikkaa ja hienoja hetkiä, mutta hyvin vähän menestystä. Sinänsä olisi mahtavaa, jos nykyinen menestys voitaisiin yhdistää tuon ajan meininkiin. Mutta se ei taida vaan olla mahdollista. Todella menestyksekkäät f1 tiimit toimivat erillä tavalla kuin 90-luvun alun Ferrari.