Josko aloittaisin yksityiskohdista ja jatkaisin niistä kohti kokonaisuuksia.
Vuosikymmenen mieleenpainuvin hetki nähtiin Brasilian GP:n palkintopallilla 2008. Felipe Massan kyky niellä tappionsa kuin mies on F1-kuljettajalle kovin epätyypillinen ja tilanne myös kiteytti sen, kuinka paljon Felipe on kasvanut vuoden 2002 nopeasta, mutta auton ratissa tavattoman villistä poikasesta. Massa on ehdottomasti vuosikymmenen kehitystarina, ja piristävä poikkeus lajissa, jossa on liki yksinomaan huonoja häviäjiä.
Vuosikymmenen ohitus oli minulle Fernando Alonson punnerrus Michael Schumacherin edelle ulkokautta Unkarissa 2006, vaikka Mika Häkkisen ohitus Spassa 2000 kenties taidokkaampi olikin. Tilanteessa oli nimittäin myös jonkinlaista symboliikkaa vanhan sukupolven hallitsijan väistyessä kovan taistelun jälkeen uuden tieltä. Muutenkin oli hienoa, että Schumacher kyettiin lyömään ennen lopettamistaan (tai "lopettamistaan") niin, että hän oli myös mukana mestaruustaistossa.
Brasilian 2008 täytyy olla myös vuosikymmenen kilpailu. Uskomaton draaman kaari ja loppu, jota olisi jonkun sepittämänä pidetty täysin epäuskottavana. Kerrankin perheenjäsenien lärvien näyttämisessä oli oikeasti järkeä. Tällaisten näytelmien ansiosta sietää parikin Valencian GP:tä. Interlagos on muutenkin areena, joka määrittää päättynyttä vuosikymmentä, niin monta merkittävää tapahtumaa siellä nähtiin muun muassa kolmen viime mestaruuden ratkeamisen sekä Schumacherin viimeisen (tai "viimeisen"... vittuako tekee paluun, hankala kirjoittaa) kilpailun muodossa. Samoin sillä on nykyratojen joukossa harvinaista luonnetta, ja se kuvastaa hyvin sitä, mitä kiillotetut ja korostetun kliiniset areenat eniten kaipaavat (Hermann Tilken paras ratahan on oikeasti Sepang, joka on ränsistyessään ja paikoin vajotessaan saanut rutkasti iän tuomaa charmia).
Radan ulkopuolisista tapahtumista en nimeä suosikkejani tai inhokkejani, sillä koko käsite on vuosikymmenen epämiellyttävin ilmiö. Jos F1-maailman huomio on viikkotolkulla siinä tai tässä "gatessa" (inha juttu tuokin - jos F1-radan sisääntuloporteissa on vikaa, onko käsissämme gategate?) sen sijaan, että puhuttaisiin itse kilpailuista tai osallistujista, niin jokin on pahasti pielessä. En ihmettelisi, vaikka joku kisa olisi vain jäänyt huomaamatta ja jonain päivänä selviäisi, että Valenciassa on sittenkin ajettu jo 2007.
Ajanjakson paras kausi oli minulle 2003, vaikka muilta kausilta kenties enemmän mieleen jääneitä yksittäisiä tapahtumia löytyykin. Vuosikymmenen lopun tähdet Kimi Räikkönen ja Alonso astuivat esiin 1990-luvun ollessa vielä vahvasti edustettuna. Vuodessa riitti käänteitä kolmenkin eri tallin ollessa hetkittäin niskan päällä ja vaikka loppu hitusen yllätyksetön olikin, pitivät tapahtumat tiukasti otteessaan alusta viime metreille.
Kuskeista ja talleista en jaksa nimetä ajanjakson parhaita, mutta joitakin poimintoja joutunen tekemään. Vuosikymmenen väriläiskä, pettymys ja menetys ovat kaikki Juan Pablo Montoya. Niin paljon Pablo parhaina hetkinään lupasi liki mansellmaisilla ohituksillaan ja alesimaisella autonkäsittelyllään, niin pahasti hän McLarenilla floppasi ja niin paljon häntä kaikesta huolimatta jäi kaipaamaan. Räikkönen taas on minulle edelleen vuosikymmenen arvoitus – kun Kimin valtakauden todella luuli alkavan, katosi hän kuvasta ja juuri kun hänen luuli menettäneen lopullisesti kiinnostuksensa, pomppasi hän taas pystyyn. Pitkien haistattaminen painumalla hiiteen hienon loppukauden 2009 jälkeen oli jotenkin sopiva lopetus koko kuviolle. Vuosikymmentä määrittävä kuljettaja on kuitenkin Alonso, tai pikemminkin Teflonso tässä yhteydessä. Häneen tiivistyvät niin Schumin vallan loppu, kulissientakaiset kähminnät kuin useimmat ajanjakson muistettavimmat ratatapahtumatkin.
Talleista Williams on vuosikymmenen taistelija. Tehdasmoottorien menettäminen BMW:n vaihtaessa leiriä vaikutti lopun alulta, mutta niin vain se selvisi ainoana ennen tehdastallien rynnistystä mukana olleista. Toisaalta talli olisi toisena ajanjaksona ansainnut myös vuosikymmenen epäonnistujan leiman BMW:n lähtöä edeltäneestä tumpuloinnista, mutta Toyotaa ei tässä yhteydessä voi mitenkään sivuuttaa. Rahaa on palanut enemmän kuin Tokiossa kukaan uskaltaa ajatella, ja jälkeen jää vain joku serbi potkimassa viimeisimmän tuotoksen renkaita puolityhjässä tehtaassa. Vuosikymmenen piristysruiske tallirintamalla oli Red Bull, ja ehdottomasti molemmat sen tiimeistä, jotka minun mielestäni onnistuneesti yhdistivät oman markkinointihölmöilynsä parhaimmillaan wanhan ajan yksityistalleista muistuttaneeseen henkeen.
Jos mietitään, mistä tämä F1-vuosikymmen jää mieleen noin kokonaisuutena, niin alkupuoliskon Schumi ja Ferrari -shown lisäksi mieltäisin sen myös jonkinlaisena muutoksen aikana. Vanhoista säännöistä myös ne, joista oli pidetty kiinni liki jääräpäisesti, joutuivat tarkkailuun. Muutoksista on ennen kaikkea FIA:n tempomisen johdosta seurannut myös paljon haittaa, mutta edes kaltaiseni nostalgiafriikki ei voi kiistää sitä, etteikö muutoksen tielle lähtemiseen olisi ollut tarvetta. Kaikki soutaminen ja huopaaminen on jättänyt jälkeensä varsin valjun maun, mutta toisaalta muutoksia on suurelta osin kiittäminen siitä, että viimeiset viisi kautta ovat kaikki olleet tapahtumarikkaita.
Samoin mieliin jäänee autotehtaiden toinen tuleminen, joka näyttää jättävän jälkeensä vain savuavat rauniot. Tekisi mieleni sanoa, että minähän sanoin, mutta jääköön nyt väliin. Toivottavasti kuvioon saadaan jokin järkevä välimuoto, joka mahdollistaa valmistajien mukanaolon, muttei vaaranna itse lajia aina, kun pörssikurssit osoittavat kaakkoon. Tiettyä toivoa sekä lajin perustan vakauttamiseen että edellisessä kappaleessa mainitun turbulenssin päättymiseen on ja vaikken Jean Todtista erityisesti pidäkään, uskon hänen kykenevän tuomaan FIA:n toimintaan siitä puuttunutta vakautta. Toista kaivattua asiaa, läpinäkyvyyttä, en voi kuin toivoa hänen pystyvän luomaan.