Kolumni
Tuokaa Tarzan takaisin
Jani Kaaro
Meillä on kova kaipuu menneisyyteen. Meidän pitäisi kuulemma syödä kivikautisesti, eli samalla tavalla kuin ihmiset söivät ennen maanviljelyksen keksimistä. Meidän pitäisi myös liikkua yhtä paljon kuin metsästäjä-keräilijät – tai edes sen verran kuin ihmiset liikkuivat ennen autoilua. Jos eläisimme kuten edeltäjämme, emme olisi niin lihavia, diabeettisia ja neurodegeneroituneita.
Nämä väitteet saattavat pitää paikkansa. Samalla minua kuitenkin ihmetyttää, miksi kukaan ei mainitse sitä kolmatta asiaa, jota edeltäjillämme oli paljon, mutta meillä yhä vähemmän. Esi-isämme nimittäin heräsivät aamuun keskellä vehreitä metsiä; he hengittivät sisäänsä puiden ja meren tuoksua; ja he nukahtivat pilvien välistä tuikkivan tähtivalon alle. Se kolmas asia on luonto. Yli kahden miljoonan vuoden ajan suvullemme ei ollut olemassa mitään muuta kuin luontoa, ja lajimme oli osa sitä.
Siksi kysyn, mitä jos luonto on meille samanlainen asia kuin kivikautinen ravinto tai metsästäjä-keräilijän liikunnallinen elämä? Ilman sitä alkaa mennä huonosti.
Minun lapsuuteni tapahtumapaikka oli tavallisella taajama-alueella. Kadun päässä oli metsätilkku, niin pieni, ettei pieni poika voinut sinne eksyä, ja siellä oli hienoja kiipeilypuita ja suuria kivenlohkareita.
Suurin sankarini oli Tarzan, apinain kuningas, kaikkien eläinten ystävä ja ymmärtäjä, luonnon ja vapauden puolustaja. Uneksin itseni uneen fantasioilla, joissa olin Tarzanin poika. Nyt kun oma poikani on Tarzan-iässä, olen melko vakuuttunut siitä, että tuo lähimetsässä vietetty aika oli kehitykseni kannalta paljon tärkeämpää kuin mikään, mitä koulusta sain.
Luonto oli minulle paikka, jossa saatoin astua itsestäni ulos. Siellä ylivilkkaasta, keskittymiskyvyttömästä ja ongelmaisesta koululaisesta tuli suvereeni metsän poika, kaikki aistit avoinna, valmiina tutkimaan, oppimaan ja kokeilemaan. Vaikka päältä katsoen pikkumetsässä ei koskaan tapahtunut mitään eikä siellä liikkunut vaarallisia eläimiä, kaikki oli koko ajan muutoksessa. Tuuli suhisutti puiden latvoja, syksyllä saattoi kuulla, miten haavanlehdet rapisivat routaiseen maahan, ja sateen jälkeen metsä oli täynnä villejä tuoksuja.
Mitä jos nämä aistielämykset ovatkin enemmän kuin lapsuusmuistoja? Mitä jos ne ovat sitä, mitä aivomme ja koko olemuksemme ihmisenä tarvitsevat kehittyäkseen normaalisti? Mitä, jos aivomme odottavat, että ne saavat kuulla linnunlaulua, tuoksutella mereltä saapuvan myrskyn hajua ja maistella ketunleipiä? Mitä jos ne ovat sopeutuneet luonnon aistielämyksiin, ja menevät sekaisin jos ne korvataan playstationin äänimaailmalla ja muovin hajulla? Jossittelen, tiedän, mutta mitä jos.
En voi viitata tutkimuksiin luonnon vaikutuksesta ihmisen kehitykseen, koska sellaisia ei ole. Jotain voimme kuitenkin oppia rivien välistä.
Kymmenvuotinen tutkimus amerikkalaisessa sairaalassa osoitti, että jos leikkauspotilaiden ikkuna avautui tiiliseinän sijasta puistoon, potilaat paranivat ja kotiutuivat nopeammin. Amerikkalaisessa vankilassa vangit, joiden ikkuna osoitti viljelysmaalle, sairastivat 24 prosenttia vähemmän kuin vangit, joiden ikkuna avautui vankilan sisäpihalle.
Toisissa tutkimuksissa ihmisten fysiologiset reaktiot stressitilanteen jälkeen tasaantuvat nopeammin, jos he katsovat kuvia metsistä, niityistä ja vainioista kuin jos he katsovat kuvia esineistä tai ihmisistä.
Tutkimukset eläinten vaikutuksesta ovat samansuuntaisia. Pelkästään kalojen uiskentelun katsominen rauhoittaa ihmisiä ja alentaa verenpainetta. Kun apaattisten Alzheimer-potilaiden annettiin katsella akvaariokaloja ruoka-aikana, he virkistyivät ja alkoivat syödä enemmän.
Tutkijoilla on jo myös melko vahvaa näyttöä siitä, että lemmikkieläimet suojaavat ihmisiä sydänkohtaukselta. Lemmikkieläinten hellittely hillitsee nimenomaisesti sosiaalisista syistä johtuvaa verenpaineen kohoamista, missä lääkkeet ovat yleensä tehottomia.
Kaikista eniten luonnosta näyttävät kuitenkin hyötyvän keskittymiskyvyyttömät ja ylivilkkaat lapset (ADHD ja ADD). Tutkimusnäyttö on vahva, ja se osoittaa, että pelkästään luonnossa oleskelu rauhoittaa heitä ja auttaa heitä ajattelemaan selvemmin. 15–20 minuutin kävelytuokio metsässä vähentää ADHD:n oireita yhtä paljon kuin nappi Ritalinia.
Samaa vaikutusta ei saada jalkapallolla, juoksemisella, seinäkiipeilyllä tai muilla motorisilla lajeilla, vaan se liittyy nimenomaisesti luontoon. Eivätkä nämä tulokset rajoitu vain ADHD-lapsiin –kaikki lapset, jotka ulkoilevat säännöllisesti luonnossa, kokevat vähemmän psykologista stressiä.
Tutkimuksia olisi paljon lisääkin, mutta ne kaikki kertovat samasta asiasta. Me olemme kotoisin luonnosta. Luonto tekee meille hyvää. Meidän päämme sisällä on muinainen mieli, joka ei kaipaa hesburgereita, internetiä, nintendoja ja hoploppeja. Se on tyytyväinen kuullessaan aaltojen liikkuvan rannassa niin kuin ne aina ovat liikkuneet.
En tässä kolumnissa kuitenkaan haikaile uusia luonnonsuojelualueita tai enemmän ja parempaa biologian opetusta. Haikailen pikemminkin vihreitä keitaita lähiöiden reunoille ja lasten vapaata leikkiä siellä. Rosvoa ja poliisia lähimetsässä. Inkkareita ja länkkäreitä joutomaalla. Majan rakentamista puuhun tai puun juureen. Kahlailua jokirannassa saappaat vettä puolillaan. Ilman näitä kokemuksia, meillä ei parin sukupolven päästä riitä kävijöitä edes nykyisille luonnonsuojelualueille.
Nyt kun oma poikani on sen ikäinen, että toivoisin hänen löytävän suhteen omaan pikkumetsäänsä, olen huomannut karulla tavalla, miten "vähemmän" on joskus todellakin "enemmän". Kun minä olin lapsi, ei ollut tietokoneita tai videopelejä. Mutta nyt tietokoneet, xboxit, wiit, playstationit ja angrybirdsit syövät lasten ajan ja huomiokyvyn. Kivien alta löytyvät koppakuoriaiset eivät millään voi kilpailla tietokonepelien superstimuloivan maailman kanssa.
Minun mielestäni tämä on ongelma. Me kasvatamme parhaillaan sukupolvea, joka tietää kaiken, minkä Googlesta voi tarkistaa, mutta joka ei itse koe mitään. Kuten filosofi Edward Reed sanoo: "Jotakin on pahasti pielessä yhteiskunnassa, joka tekee valtavia panostuksia tarjotakseen kaikille jäsenilleen kaiken mahdollisen informaation kaikista mahdollisista asioista, mutta ei tee mitään sen eteen, että ihmiset tutkisivat maailmaa itse."
Lapset eivät opi tankkaamalla dataa. Heidän täytyy saada työntää kätensä multaan, kaivaa lierot esiin omilla sormillaan ja miettiä kumpi on häntäpää. Sen jälkeen he tietävät mullasta ja lieroista jotakin sellaista, mitä Google tai koulukirja ei voi kertoa. Olisiko Charles Darwin koskaan oivaltanut evoluutioteoriaansa, jos hän ei olisi käynyt Galapagossaarilla, vaan istunut tietokoneen ääressä?
Kävin äsken kysymässä pojaltani (8 v.) onko mitään tilannetta, jossa metsä päihittäisi tietokonepelit.
"No jos voi flengata", hän sanoi.
"Flengata? Mitä se on?"
"No että roikutaan oksasta ja lennetään pitkälle ja korkealle".
"Siis vähän niin kuin Tarzan", kysyin.
"Ei vaan just niin kuin Tarzan", hän sanoi.
Runoilija Robert Frost sanoi saman asian näin:
"Aina kun näen koivujen taipuvan vasemmalle tai oikealle tapaan ajatella, että joku poika on roikkunut siinä."
Suomennos minun.