Raportti fanikatsomon tunnelmista kisapäivänä
Kilpailupäivän aamuna oli vielä hämärää, oikeastaan pimeää, kun triatlonistit olivat jo kisapaikalla virittelemässä pussejaan ja fillareitaan. Silloin ekan kerran oikeastaan sitä huomasi, kuinka julmetusti osanottajia kilpailussa on. Kuuluttajat pitivät tunnelmaa yllä heti aamusta ja yleisö oli pakkaantunut rannalle odottamaan starttia. Kun kilpailijat odottivat rannalla lähtökarsinassa starttimerkkiä, löysimme urheilijamerestä jopa melko Jacquesin helposti. Mies oli äärimmäisen keskittyneen oloinen, niin kuin piti tietenkin ollakin.
Kisakatsomoa jännitti niin kovasti, että startin odotus tuntui loputtoman pitkältä. Sitten, kun lähtömerkki lopulta tuli, tunnelma oli jotenkin maaginen kun aamuhämärässä näkyi lukemattomia käsivarsia kauhomassa innokkaasti Atlantille päin. Siinä vaiheessa tuntui siltä, että pelkkä kilpailun startin näkeminen maksoi vaivan lähteä paikan päälle katsomaan.
Uintiosuuden kestäessä Jacquesin tunnistaminen kaikkien uimareiden joukosta oli mahdotonta, joten fanikatsomo siirtyi aamupalalle yhteen rantakadun kapakoista. Katsoimme kun kärki alkoi siirtyä uintiosuuden jälkeen pyörien selkään, ja siirryimme pikkuhiljaa hakemaan auton hotellilta. Lähdimme ajamaan pyöräilijöiden perässä Puerto del Carmenista luoteeseen päin kohti Yaizaa.
Vähän matkaa ajettuamme huomasimme, että poliisit tai kisajärkkärit olivat sulkeneet päätien, ilmeisesti jotta autoja ei olisi pyöräilijöiden tiellä aivan älyttömiä määriä. Käännyimme pikkutielle, ja onnistuimme kiertämään sulun, ja olimme taas pyöräilijöiden seassa. Ohittelimme fillaristeja ja yritimme spotata Jacqun mankeloimassa, mutta emme löytäneet. Oikaisimme hiukan, ja jalkauduimme katselemaan erään liikenneympyrän luokse. Pyöräreitti kulki sitä vastapäivään, ja pyöräilijät ajoivat liikenneympyrän vähän niin kuin vaikkapa Nürburgringin karusellimutkan. Vähän aikaa kun odotettiin, niin sieltähän se Jacqu ilmestyikin. Voi sitä Jacquesia!
Heilutimme tekemäämme samat tyypit -lakanaa, tai tyynyliinaa oikeastaan, ja lähdimme ajamaan perään. Vähän aikaa ajettiin rinnalla, mutta Jacques sanoi että jatkettaisiin matkaa ettemme riko vierelläajamissääntöä. Pysähdyimme hurraamaan vielä kerran kun Jacques ajoi ohi, ja otimme fillarointikuvan. Tyytyväisinä suoritukseemme lähdimme ajamaan takaisin Puerto del Carmenin kaupunkia päin. Kävimme matkalla ajamassa kartingia, ja kun olimme itse siitä jo ihan loppu, kun kuitenkin melkeistä lämmin ilma oli, niin respektit triatlonisteja sen kun kasvoivat.
Veimme auton hotellille ja lähdimme kävelemään maratonreitin varrelle. Jouduimme odottelemaan pitkään, ja usko sekä käsioluet meinasivat loppua. Oluita sai onneksi kaupasta lisää, mutta kotikatsomosta tulleet tekstarit, että aikasplitit eivät olleet päivittyneet, pistivät huolestumaan. Vihdoin Jacques kuitenkin kirmasi näkyviin KKWCS-paita päällään. Helpotus fanikatsomossa oli melkoinen. Seuraavalla kierroksella Jacques huikkasi, että pahalta tuntuu juokseminen, ja huoli hiipi taas puseroon. Tai no ei puseroon, koska paidat oli fanikatsomolla pois tietenkin. Seuraavalla kierroksella mies oli kuitenkin taas ihan eri näköinen. Juoksu näytti rullaavan ja kova tsemi oli päällä. Menimme maaliintuloalueelle, ja sieltä sankari tuli hurmiossa juosten. Heitettiin yläfemmat ennen maalia, mutta Jacques tuli niin fiiliksissä maaliin, ettei muistanut siitä jälkeenpäin mitään.
Mutta siis, Jacques oli maalissa, ja ironman! Jumalauta, miten kova suoritus, ja meistäkin tuntui, että olisimme itsekin saavuttaneet jotain. Maalialueella tapasimme väsyneen, mutta voitonriemuisen sankarin. Sitä ei osaa itse kuvitella, miltä itsestä tuntuu tuollaisen saavutuksen jälkeen, joten jäämme innokkaasti odottamaan sankarin omaa päiväkirjaraporttia kisaan valmistautumisesta, kilpailusta ja jälkitunnelmista.
Kiitos Jacques, ja onnittelut vielä kerran!