Alf Rehn: Uuden ajan ammattiliitto?
Ammattiliitto; sanakin maistuu betonille ja pölylle. Liiton miehet liiton kokouksissa, liiton puvuissa. Kolmikantaa ja kolmioleipiä, lomakkeita ja lomaltapaluurahoja. Seitsemänkymmentälukua ja sovittelua, tupoa ja tumpelointia, luottamusmiehiä ja lakkoja. Ei ihme, että yhä useampi nuori - ja miksei vähän vanhempikin - kokee, että ammattiliitot ovat historiallinen jäänne, reliikki.
Minun etuuksiani on aikojen saatossa ajanut parikin liittoa, muun muassa Paperiliitto ja Professoriliitto, joista toinen oli tehokas ja toinen taas Professoriliitto. Ja tavallaan mukava näin. Aina hauska, kun joku ajaa sinun asiaasi. Samalla kokemus näistä, ja näiden haasteista, on saanut minut miettimään ammattiliittojen tulevaisuutta.
Liitot luotiin aikana, jolloin vastakkainasettelu oli selkeä. Oli työn antajat, ja ne tekijät. Yhdellä oli koneet, toisella kyky tehdä näillä jotain, yhdellä rahat ja toisella työväen solidaarisuus. Yin ja yang, vastakohdat, jotka täydentävät toisiaan.
Tänään tilanne on eri. Koneita voi olla vaikka kuinka, eikä se aina auta. Rahaakin voi olla, hetkellisesti, mutta ne voivat kadota kuin bitcoinit tuuleen. Globaali maailma ja markkinatalouden kylmä logiikka ovat alistaneet meidät kaikki - antajat ja tekijät, lafkat ja liitot.
Työkin on muuttunut. Aikaisemmin työ oli paikka, jonne mentiin ja jossa vietettiin tarkasti määritelty määrä tunteja - ja siinä se. Työnantaja oli selviö, ja toimijana muuttumaton. Tehdas oli paikallaan, eikä kunnon työmiestä korvannut mikään. Tai ainakin näin ajateltiin.
Mutta maailma muuttui. Yhä useampi alkoi tehdä duunia, jossa työajat ovat veteen piirretty viiva, yrityksissä, joiden organisaatio on veteen piirretty kaavio. Tehdas suljettiin, joskin sen konehalliin avattiin co-working space. Robotti korvasi työmiehen, joskaan ei luottamusmiestä.
Samalla liitot toimivat kuin se vanha maailma olisi vielä täällä, jotenkin. Taistelu jatkuu, mutta voitot ovat varsin pieniä - kunnes yt:t vievät nekin. On uusia taisteluja, joita tulisi käydä, mutta energia menee vanhojen etuuksien puolustamiseen. On uusia työntekijöitä, sellaisia, jotka määrittelevät itsensä ennemmin yrittäjiksi tai freelancereiksi, mutta kiinnostuksen kohteena ovat ennen kaikkea liittosopimukset.
Tämä on tietenkin aika monille jo hyvin tiedossa. Kiintoisampaa onkin miettiä, miksi ammattiyhdistysliikkeen on niin vaikeaa muuttua ajan kanssa? Ymmärtääksemme tämän meidän täytyy aloittaa siitä, miten liike luotiin, ja miksi ay-liike syntyi siitä epävarmuudesta, jota työväki koki kun vastapuolena olivat pääoman vankat, muuttumattomat ja näennäisesti ikuiset voimat. Tehtaanjohtaja ehkä muuttui, mutta tehdas ei. Joten ammattiliitto oli vastapaino, se toimija, joka pystyi luomaan työväelle turvallisuuden tunteen ja hallitun prosessin.
Ammattiliitto onkin ennen kaikkia hallintokoneisto, sanan perimmäisessä tarkoituksessa. Sen pyrkimyksenä ovat vakaa ympäristö, hallitut suhteet, tuttu ja turvallinen tilanne niille, joita se edustaa. Kaunis ajatus, tietenkin. Mutta samalla kovin vaarallinen.
Näin, koska ympäristö ei enää ole vakaa, suhteita ei voi enää hallita, ja tuttu ja turvallinen on parhaimmillaankin lumekuva. Maailma, ennen kaikkea työn maailma, muuttuu jo niin nopeaa vauhtia, että saavutetut edut voivat muuttua merkityksettömiksi ennen kuin neuvottelukunta on saanut muistionsa kirjoitettua puhtaaksi.
Ei ihme, että nuoret, jotka eivät miellä itseään työväeksi, ja jotka kokevat, että tiejyrällä luodut raamisopimukset eivät huomioi heidän tilannettaan eivätkä heidän tulevaisuuttaan, karsastavat ammattiliittoja ja niitä demareita, jotka nähdään näiden jatkeena. He tietävät, että heidän työuransa tulee olemaan jotain aivan muuta kuin paikallisosastoja ja pekkaspäiviä, ja miettivät ennemmin projekteja ja personal brandin rakentamista. Mitä ammattiliitto heille tarjoaa?
Hassua kyllä, ammattiliitot voisivat tarjota heille paljonkin, mutta vain jos ne ovat valmiita muuttumaan. Ja jännää kyllä, ehkä paras osviitta tälle löytyy ammattiyhdistysliikkeen historiasta. Koska eiväthän liitot aina ole olleet näitä kolosseja, jotka rutinoidusti käyvät läpi samat askelkuviot, oli tanssin nimi sitten tango tai twerk.
Aikaisemmin, niiden alkutaipaleen aikoihin, liitot olivat laaja-alaisen avunannon organisaatioita, jotka reagoivat ympäristöönsä luomalla ketteriä ratkaisuja jäsenilleen. Ammattiliitot auttoivat asuntokysymyksissä, olivat mukana luomassa opiskelupiirejä ja työväen sivistystä, edesauttoivat jopa yrittäjyyttä jäsentensä joukossa. Joillain liitoilla oli kirjaimellisesti työkaluja lainata jäsenilleen, jotta nämä voisivat mahdollisimman helposti ottaa vastaan jopa lyhytaikaisen pestin.
Ehkä tässä on myös ammattiyhdistysliikkeen tulevaisuus? Sen sijaan, että se pyrkisi luomaan vakautta siellä missä sitä ei ole eikä tule, liitot voisivat olla ne tuiki tarpeelliset mahdollistajat, jotka antavat uuden ajan ammattilaiselle mahdollisuuden toimia juuri ammattilaisena.
Näen sieluni silmin AY-liikkeen, joka tukee yrittäjyyttä eikä väheksy sitä. Näen liiton, joka välittää moninaisia työtehtäviä moninaisille jäsenilleen sen sijaan, että se pakottaisi näitä molempia yhteen malliin. Näen SAK:n joka järjestää nykyajan osaaville nomadeille co-working-tiloja ja tilapäisiä toimistoja auttaen näitä niin neuvotteluissa kuin laskutuksessa. Ehkä olen naiivi, mutta näen silti tarpeen tälle kaikelle niin kovin selvästi.
Työväen organisaatioita tarvitaan vieläkin, ehkä tänään enemmän kuin koskaan. Työelämän muuttuessa tarvitsemme ammattiliittoa, mutta uuden ajan muuttuvaa sellaista. Tarvitsemme liiton, joka ymmärtää uutta työtä - digitaalista työtä, tietotyötä, yrittäjän työtä, työtä, jota eivät sido tehtaan seinät eikä konttorin työajat. Tarvitsemme toimijan, joka voi tukea meitä, auttaa meitä löytämään työn ja tienaamisen uudet muodot. Tarvitsemme toimijan, joka ei aseta eri työtekijöitä vastakkain, vaan joka on valmis tukemaan niin duunaria kuin konsulttia, niin virkamiestä kuin yrittäjää.
Meillä on jo tarpeeksi sektaristista toimintaa, sellaista, joka pyrkii ajamaan yhden ryhmän asioita, joten liitto, joka edustaisi kaikkia heitä, jotka joutuvat tienamaan leipänsä työstä, voisi olla varsin tarpeellinen. Etenkin aikana, jolloin niin moni tuntee miten työ murenee, muuttuu, moninaistuu ja monimutkaistuu. Aikana jolloin jopa professori joutuu miettimään työn sisältöä. Ja välillä jopa sen tekemistä.
Alf Rehn
Ykkösaamun kolumni 26.5.2015
