Viime yönä lähdettiin, jostain syystä, töikaverin kanssa fillareilla Kouvostoliitosta Helsinkiin. Rattosasti siinä matka taittui, pidettiin taukoa Pukaron Paronilla ja jossain levikkeellä rillattiin ja juotiin kalijaa. Meluttiin ja syljeskeltiin. Vaan jossain vaiheessa alkoi epäilys kalvaa, ettei tää kärrypolku nyt kyllä ole kutostie. Saavuttiin mäen harjalla sijaitsevaan kyläpahaseen, mäen alla virtasi joki. Ihmeteltiin kotva, että missä helevetissä myö ollaan. Hajaannuttiin tiedustelemaan ympäristöä, muttei kostuttu siintä mitään. Ei tienviittoja, ei kylttejä, vain peltoaukeita ja kylän keskellä pari puotia sekä motelli, johon päätettiin jäädä yöksi pohtimaan tilannetta. Neuvojahan ei tietenkään keneltäkään kysytty, sillä eihän semmoinen käy ammatilliseen pirtaan lain..
Vasta motellin kuppilassa tuopposen äärellä keksin että onhan mulla puhelimessa navigaattori. Gepsi laski pitkän aikaa, paikannus pomppi ensin kaakonkulmalla mutta naama venyi sitä kummempaan asentoon mitä idemmäs täppä alkoi tarkentua pysähtyen lopulta Syvärin rannalle paikkaan nimeltä
Tokarev.
Siinä vaiheessa alkoi hieman hämmentää. Miten helvetissä myö ollaan Helsinkiin mennessä onnistuttu ylittämään kaakkoisraja huomaamatta, tai huomattu rajaa itse, ja ajamaan 500km päivässä.. fillarilla? Ja miten helvetissä selitetään paikallisille viranomaisille, miksi kaks korpisoturia on syvällä Laatokan Karjalassa ilman passeja saati viisumeita? Tässä oli itäisten kollegojen 50km harharetki Ukrainan aroilla aika pientä..
FSBn kuulusteluihin saakka ei keritty, sillä herätyskello havahdutti maanantaiaamuun. Siinä määrin toden tuntuinen koko reissu kuitenkin oli, että oli pakko näprätä sitä navigaattoria ja etsiä paikkaa nimeltä
Tokarev. Ukrainasta löytyi yksi
Tokariv ja Venäjältä kaksi
Tokarevoa, Pihkovan eteläpuolelta sekä Viipurin eteläpuolelta Sovetskin (ent. Johannes) kaupungin taajama (ent. Kaijala). Mutta ei Syväriltä, joten unta se oli. Huh, ei diplomaattista selkkausta..