Tottahan testillä pystytään erittelemään ihmisiä ryhmiin ja ryhmien suoriutumisissa on varmasti eroja, mutta paljon enemmän käytännön (työ)elämässä vaikuttavat sellaiset seikat kuin motivaatio, itsetunto ja persoonallisuus. Professoriksi pyrkivän ÄO voi olla 145 tai 115, mutta korkeampi ÄO ei takaa virkaa, vaan todennäköisesti professoriksi pääsee yksilö, joka jaksaa kuluttaa enemmän persettään penkissä ja löytää oikeat sosiaaliset väylät ja sopivasti soljuvat sanat.
Matalamman ÄO:n heppu ei ehkä opi asioita yhtä nopeasti kuin korkeamman ÄO:n heppu, mutta akateemisessa työskentelyssä ei vaaditakaan suunnatonta nopeutta vaan ennen kaikkea loputonta kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Merkittävätkään oivallukset eivät synny yhtäkkiä yhden ihmisen älykkäässä päässä, vaan ne ovat pitkäjänteisen ja järjestelmällisen työn tulosta.
Jos pitkäjänteisyys ja kärsivällisyys nostetaan mukaan älykkyyden määritelmään, niin akateemista kenttää suoriutumisen näkökulmasta tarkasteltaessa alhaisemman ÄO:n heppu olisi siis sittenkin kenties kokonaisälykkäämpi kuin hänen testiälykkäämpi kilpakumppaninsa, koska hänellä on paremmat edellytykset kerätä tietoa ja edetä kohti käytännön tuloksia.
Mutta edelleenkin ongelmallista on se, että älykkyys on älykkyyttä vain älykkyyden määritelmän jakavien keskuudessa eli se on sosiaalinen ilmiö. Metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa arvostusta nauttii luultavasti liikkeensä tarkasti koordinoiva (lihasälykäs) yksilö, joka osuu keihäällä antilooppiin tai muuhun sitkeään lihaan. Länsimaissa tällaista lihasälykkyyttä ei arvosteta, jos se ei johda sosiaaliseen kunniaan niin kuin huippu-urheilussa voi tapahtua.