F1-kuljettajien palkkakehitys

[Bleu]

Jossain kisassa Mika Salon Tyrrell-aikoina puhuttiin tuollaisesta systeemistä. Salon taktiikkaa oli suunniteltu juuri tuota silmälläpitäen niin, että mentiin yhdellä stopilla ja pysähdys puolenvälin jälkeen. Tämä jo ennen kuin tuosta mahdollisimman pitkälle ajamisesta tuli normikäytäntö yhden stopin kisoissa.

 

[CCMK]

Vuosina 1988-1996 tuollainen palkintorahajärjestelmä oli lajissa käytössä eli kisan palkintorahat jaeltiin vaihtelevasti erilaisten kilpailuosioiden ja ruutulippuosuuden perusteella. Vuoden 1997 aikoihin järjestelmä hieman muuttui Concordenkin muuttuessa ja pysyi sen jälkeen samanlaisena ainakin kauteen 2005 asti.

 

[CCMK]

Vuonna 1976 Englannin F3-sarjassa jaettiin kaikkiaan varsin paljon erilaista palkintorahaa kauden aikana. BP:n sponsorointi mahdollisti sen, että jokaiseen kilpailuun oli varaa maksaa hyvinkin huonoista sijoista jotakin palkintorahaa. Aiemmin tämän toikin kuudennessa osiossa ollut F3-sarjan palkkatiedot tuolloin noudattivat kauden 1977 Englannin vastaavaa.

Kaudella 1976 BP:n sponsorointi toi mukanaan ehdotuksen jossa 20 kuljettajaa pystyi kilpailusta saamaan palkintorahaa. Mikäli kuljettajia olisi vähemmän niin siitä tiputettaisiin asteittain ajajien osuutta ja enemmän kuin 20:n kuljettajan kilpailuissa alle 20:n sijan sijoittuneet kuljettajat eivät saisi mitään muuta kuin mahdollisen paalupaikan tai kilpailun nopeimman kierroksen palkkasummia.

Tässä kuitenkin kauden 1976 osuuksia sitä saaneille sijoituksille asti kauden kilpailuista markoissa:

Voittajan summa: 3000 markkaa

Toiseksi sijoittuneen summa: 2400 markkaa

Kolmanneksi sijoittuneen summa: 1800 markkaa

Neljänneksi sijoittuneen summa: 1500 markkaa

Viidenneksi sijoittuneen summa: 1200 markkaa

Kuudenneksi sijoittuneen summa: 900 markkaa

Seitsemänneksi sijoittuneen summa: 600 markkaa

Kahdeksanneksi sijoittuneen summa: 540 markkaa

Yhdeksänneksi sijoittuneen summa: 480 markkaa

Kymmenenneksi sijoittuneen summa: 420 markkaa

11:sta sijan summa: 360 markkaa

12:sta sijan summa: 300 markkaa

13:sta sijan summa: 240 markkaa

14:sta sijan summa: 210 markkaa

15:sta sijan summa: 180 markkaa

16:sta sijan summa: 150 markkaa

17:sta sijan summa: 120 markkaa

18:sta sijan summa: 90 markkaa

19:sta sijan summa: 60 markkaa

20:nen sijan summa: 30 markkaa

Näiden summien lisäksi jokaisesta paalupaikasta sai 210 markkaa ja kisan nopeimmasta kierroksesta 420 markkaa.

 

[CCMK]

Kauden 1972 Englannin Grand Prixiin yritti Bernie Ecclestone päästä vaikuttamaan jälleen maksuerikoisuuksillaan joista ei lajissa pidetty. Tuolloin Bernie Ecclestone yritti saada omia maksuerikoisuuksiaan lajiin ensimmäistä kertaa. Ainoa mikä Bernien maksuehdotuksista hyväksyttiin oli yleisesti kilpailuun haluttu voittajan summa, mutta ei mitään muuta. Bernien ehdotuksessa olisi jaettu kaikkiaan 44 000 dollaria palkintorahaa joka olisi jaettu erilaisten kilpailuosuuksien kesken ja ruutulippuosiolla olisi maksettu 18 598,4 dollaria. Muut ehdotukset hylättiin armotta sillä lajin päättäjät eivät halunneet Monacon 1970 kaltaista maksusotkua aikaan.

 

[CCMK]

Kaudella 1973 Englannin Grand Prixiin yritti Bernie Ecclestone saada palkintorahaksi 55 000 dollaria jotka olisi jaettu jälleen eri kilpailuosioiden perusteella ja suurin summa olisi tullut ruutulippuosuuden voittajalle eli 23 248 dollaria. Ehdotus oli Bernien ja summiltaan kasvanut mistä pidettiin vielä vähemmän. Lopulta lajin päättäjiin kuulunut ranskalainen kreivi de Merlon päätti kuitenkin korottaa palkintokolmikolle maksettua palkintorahaa viidenneksen. Sen seurauksena kyseinen kilpailu osin JPS:n pääsponsoroimana pystyi pääsemään edes jotenkin tasaan kulujen kanssa. Ja ensimmäistä kertaa Englannissa varsinainen kilpailu tiesi sen onnelliselle voittajalle 10 000 dollaria takuusummana. Muut Bernien ehdotukset hylättiin jälleen liian sekoittavina ja kulujen kasvua peläten.

 

[CCMK]

Derek Warwickille oli aikanaan luvattu kaudella 1981 debyyttikaudellaan Tolemanin lisäksi tarjous myös Arrowsille. Warwick olisi saanut 100 000 dollaria sillä ehdolla, että se tuo tulevalta Toleman-tallilta Candyn ja BP:n niille. Warwick käski Alan Reesin suksia kuuseen ehdotuksineen ja tämäkin sponsoriloukkaus oli yksi ensimmäisiä temppuja mitkä saivat Tolemanin Alex Hawkridgen ja Arrowsin Jackie Oliverin välille syvän ja ajoittain erittäin vihamielisen kilpailuasenteen vuosiksi eteenpäin.

 

[CCMK]

Kaudella 1981 Jackie Oliver löi Alex Hawkridgen kanssa vetoa siitä, että brittilehdistössä Possuksi haukuttu Tolemanin surkea auto ei pääse lähtöruudukkoon koko kauden aikana. Kun vauhtia sitten alkoikin riittää niin keskellä kautta vedonlyönnin ehtoja muutettiin hieman. Oliver sanoi, että Tolemanin kuljettajista lahjakkaammaksi katsottu Derek Warwick ei tulisi pääsemään yhteenkään kilpailuun eli Brian Henton sai päästä kisaan. Ei kuitenkaan Warwick.

Vetoa lyötiin 50 000 dollarin edestä jossa rahapulasta molemmin puolin kärsivien tallien osalta sovittiin välittömästi ensimmäiseen erään 25 000 dollaria ja loppupuolisko annettaisiin Las Vegasissa kauden päätteeksi. Koska kauden kolmeen ensimmäiseen kilpailuun mennessä Toleman ei saanut autojaan lähtöruudukkoon otti sopimuksen mukaisesti 25 000 dollaria pantiksi vedosta ja valmistautui ottamaan loputkin Las Vegasissa.

Jo Hentonin pääsy Monzan kisaan hermostutti Oliveria, mutta Warwickin päästessä juuri Las Vegasiin pitkin kautta enemmän tai vähemmän Tolemania hiillostanut Oliver joutui pitkin hampain myöntämään Tolemanin Warwickin kyvyt ja palautti niin panttimaksun vedosta kuin maksoi myös puuttuvat 25 000 dollaria Las Vegasin mestaruusjuhlien aikana.

Toisaalta sinä iltana vedonlyönnistä ja sen tuloksesta pahalla tuulella ollut Jackie Oliver sanoi Warwickille, että hänen kannattaa nauttia saamastaan rahasta sillä hän ei koskaan palkkaisi häntä talliinsa niin kauan kuin tämä ajaa kilpaa. Sen sijaan Oliver aikoi palkata hänen tallikaverinsa Brian Hentonin kaudeksi 1982 Arrowsille. Oliver kuitenkin lopulta vuosia myöhemmin kaikesta jo rauhoittuneena ja ehkä vähän huvittuneenakin palkkasi tämän kuitenkin talliinsa kaudeksi 1987.

 

[CCMK]

Kaudeksi 1990 Jackie Oliver halusi Derek Warwickin jäävän vielä vuodeksi Arrowsille. Ikävä kyllä Warwickin vaatima palkkio olisi ollut tallille liian korkea. 2 miljoonaa dollaria Warwick olisi halunnut kaudesta 1990 Arrowsilla. Lisäksi hän olisi mielellään halunnut saada kaksinkertaisen voittobonuksen ja kolminkertaisen mestaruusbonuksen. Vastaan Warwick tuli taloudellisesti vain normaalipalkintosummien pudottamisella jolloin tilanne olisi koskenut vain voittoa. Siten voitosta olisi hänelle tullut 100 000 dollaria ja mestaruudesta 450 000 dollaria. Siihen ei Oliver suostunut.

Ja mikäli olisi Warwickilla olisi ollut vielä jotakin halua pysyä tallissa niin Arrowsin paheneva taloustilanne vielä olisi pakottanut palkanalennukseen mihin Warwick ei suostunut. Kaudella 1989 Warwick sai hieman yli miljoona dollaria kauteen Arrowsilta ja olisi saanut vielä palkinnoista tai voitosta 50 000 dollaria. Warwick oli Eddie Cheeverin tapaan lähellä lähteä IndyCariin, mutta sai viime hetkellä tarjouksen Lotukselta missä hänen palkkansa oli lopulta paljon luvattua alempi. Hänelle oli luvattu vuoden 1989 talvikauden alustavissa neuvotteluissa jopa 1,5 miljoonaa dollaria, mutta lopulta Lotuksen talousvaikeuksien myötä ja yleensäkin hän sai vain puoli miljoonaa dollaria kauteen kaudella 1990.

 

[CCMK]

Kaudella 1991 Derek Warwick vaikutti jäävän pois F1:stä ja jäikin. Martin Donnellyn onnettomuus ja Lotuksen petetyt lupaukset saivat hänet toki jättämään tallin, mutta hän ei olisi jättänyt lajia tuolloin mikäli yksikin hänelle lukuisista talleista annettu tarjous olisi ollut taloudellisesti kannattava. Warwick oli harmissaan, mutta silti avoin muiden sarjojen tarjouksille ja jopa lopettamiselle jos oli pakko. Lopulta hän sai pelkästään 1,5 miljoonaa dollaria Urheiluautojen MM-Sarjasta kaudella 1991 ja lisäksi vastaavan ja rahapulasta yleensäkin kärsineen kunniakkaan sarjan mittapuulla erittäin hyviä bonuspalkkioita ja jo pelkät bonuspalkkiot olivat hänen huonoimpien F1-tarjouksien vuosipalkkoja joten siten hänellä ei silloin ollut ikävä takaisin F1:siin.

 

[CCMK]

Kauden 1992 loppupuolella yhä F1-ajoja havitellut Derek Warwick sai lopulta kaksi järkevää tarjousta palata F1:n pariin. Ensimmäinen oli Footworkilta ja toinen oli Jordanilta. Jordanilla hänen palkkansa olisi ollut korkeintaankin vain vähän alle miljoona dollaria ja mestaruusbonukset yhdessä voittobonuksien kanssa olivat mitättömiä verrattuna Footworkin vastaavaan. Vaikka Mauricio Gugelmin vaikutti jäävän maksamaan Jordanille isoa rahaa kaudeksi 1993 niin Warwick valitsi silti mieluummin Footworkin.

Eddie Jordanin kanssa Warwick tuli kuitenkin hyvin toimeen, hän oli ollut ehdolla jo 1991 ja kaudeksi 1992 ja vain sopimuskuviot yhtä olemattoman palkan kanssa ja ajopaikasta maksaminen Jordanin taloustilanteen takia pakottivat hänet pysymään poissa lajista kausien 1991 ja 1992 ajan. Kun lopulta Eddie Jordanin palkkatarjous uhkasi alentua vain puolen miljoonan dollarin palkkaan ilman mitään bonuksia niin Warwick valitsi lopullisesti Footworkin. Ehtoihin kuului vuosi 1993 pakollisena ja vuosi 1994 optiona.

Kaudella 1993 Warwick tienasi 1,7 miljoonaa dollaria ja lisäksi olisi saanut 350 000 dollaria voitosta ja mestaruudesta. Warwick ei olisi Jordanilla saanut voitosta kuin pari-kolmekymmentä tuhatta dollaria ja mestaruudesta 50 000 dollaria kaudella 1993 mikäli hän olisi mennyt sinne kun Eddie Jordan suostui viime hetkellä hieman suurempaan palkankorotukseen.

 

[CCMK]

Ironisesti kaudella 1993 Derek Warwick oli jo hyvää pataa Jackie Oliverin kanssa, mutta Alan Jenkinsin ja koko suunnittelijaryhmän kanssa Warwick oli sotajalalla oikeastaan heti alusta saakka. Myöskään Footworkin japanilaiset insinöörit eivät olleet kovinkaan hyvällä välillä hänen kanssaan. Jenkins ja insinöörit halusivat pitää kauden 1993 ajan Michele Alboreton totuttuun tapaan, mutta Alboreto lähti kuitenkin Dallaralle joka muuttui Lola-Dallaraksi ja sittemmin muodostui kauden 1993 huonoimmaksi talliksi ja vielä sulautui ennen vuoden loppua Minardiin jotta lajissa olisi vältetty mahdollinen tuplakonkurssi kaudeksi 1994 Minardinkin talousvaikeuksien takia.

Alan Jenkins ajoittain pahasti riiteli Oliverin kanssa Warwickin asemasta tallista ja hän olisi halunnut Warwickin talliin vain jos Aguri Suzuki olisi lähtenyt ja Michele Alboreto jäänyt talliin. Valitettavasti Suzuki toi 2,66 miljoonaa dollaria talliin maksurahaa keskikastin budjetiksi hyvän 45 miljoonan dollarin vuosibudjetin lisäksi ja siten Oliver aikoi Suzukin myös pitää tallissa. Jenkins oli aiemmin suostunut Warwickin testikauden ajoihin 1992, mutta ei halunnut Warwickia ajamaan kilpaa tallissa mitenkään. Jenkins oli jopa lähteä tallista talvikaudella 1992-1993, mutta Oliver ylipuhui hänet jäämään sinne.

Kaudeksi 1994 Warwick antoi lopulta huonoon kohteluunsa kyllästyneenä tasan yhden ainoan vaihtoehdon: Joko Alan Jenkins lähtee tallista tai hän lähtee ja lopettaa myös uransa sillä yksikään muu talli ei enää kaudella 1994 halunnut häntä. Oliver harkitsi pyyntöä varsin pitkään, mutta lopulta Warwick päätti lopettaa koska Oliver ei suostunut pyyntöön. Oliver tosin yritti ylipuhua Warwickin jäämään kaudeksi 1994 marraskuussa 1993 hieman kauden päättymisen jälkeen Australian Adelaidessa talliin lupaamalla 3,5 miljoonan dollarin palkkion ja 700 000 dollarin voittobonuksen yhtä suuren mestaruusbonuksen kanssa. Toisin sanoen Warwickin palkkio olisi lopettamispäätöksen perumisesta kaksinkertaistunut.

Alunperin Footworkin kanssa sovittu kaksivuotinen sopimus kausille 1993 ja 1994 olisi tuonut korkeintaan 3,4 miljoonaa dollaria ja muokatun sopimuksen myötä Warwick olisi saanut 5,2 miljoonaa dollaria mahdollisine voittoineen tai mestaruuksineen. Oliver oli valmis maksamaan lopettamispäätöksen perumisesta vielä 100 000 dollaria hyvän miehen lisää joka siis oli 100 000 dollarin osa muutoin normaalia kaksinkertaistettua palkkiota eli 3,4 miljoonaa dollaria. Warwick kieltäytyi 100 000 dollarin hyvän miehen lisästä ja lopettamispäätöksen perumisesta.

Hän oli tosin Oliverin pitkien ja sinnikkäiden neuvotteluiden jälkeen valmis vielä joulukuussa 1993 palamaan F1:siin jopa Jenkinsin pysyessä tallissa ja mikäli talli ei ennen uuttavuotta 1993 löytäisi ketään sopivaa kuljettajaa hänen tilalleen, mutta lopullisesti vielä yhden kauden jatkaminen romuttui Footworkin talousvaikeuksiin Japanissa jonka seurauksena vuosibudjetti pieneni ja siten talli joutui hankkimaan niin Gianni Morbidellin kuin Christian Fittipaldin maksuvaroja. Tallin budjetti puolittui kaudeksi 1994 ja siten tuli aiheuttamaan omat rajoituksensa.

Warwickin eräs viimeinen ehto suostua vielä kaudeksi olisi ollut ylimääräisenä mukaan neuvotellun kauden 1995 perumisen hänen Footworkin sopimuksestaan. Mikäli hän ei olisi jonkun ihmeen kautta voittanut mestaruutta kaudella 1994 niin hän ei ollut enää sitten innostunut jäämään lajiin. Ja silloinkin kyse olisi ollut vain yhdestä vuodesta.

Oliver ei halunnut antaa kuljettajansa sinällään mennä koska hän olisi tarvinnut Warwickia mahdollisesti kaudella 1995 ja aivan erityisesti juuri kaudeksi 1994 ennen Footworkin talousvaikeuksia koska ketään muutakaan kuljettajaa ei olisi ollut tarjolla järkevän hyvänä. Ainoa muu vaihtoehto olisi ollut Jos Verstappen, mutta hän oli jo Benettonilla ja Footworkin talousvaikeudet eliminoivat muutenkin jo ulosheiton uhan alla olleen Aguri Suzukin jatkomahdollisuudet tallissa kaudeksi 1994 jolloin Suzukin oli vähintään tuotava 2,66 miljoonaa dollaria ja mielellään enemmän Warwickin suureen palkkionmaksuunkin mikäli hän olisi halunnut paikkansa tallissa säästää.

Mitään näistä ei valitettavasti tapahtunut Footworkin talousvaikeuksien takia ja Warwick lopetti uransa enemmän tai vähemmän hyvillä mielin sinällään. Monacossa 1994 hän palasi ensimmäistä kertaa varsinaisesti kilpailupaikoille ja häntä ei kuitenkaan kiinnostanut palata lajiin Ayrton Sennan kuolemankaan jälkeen. Toisaalta ei hän ollut varteenotettavasti Williamsin listalla paluuta varten.

 

[CCMK]

Kauden 1965 Race of Champions-kilpailussa Lotukselle annettiin 1000 dollaria starttirahaa ja voittaja Mike Spence sai siitä myös oman osuutensa. BRM:lle ja Brabhamille maksettiin starttirahaa huomattavasti vähemmän kuin Lotukselle. Vain murto-osia. BRM sai 500 dollaria ja Brabhamin Climax-moottorin tallit saivat 250 dollaria ja BRM:n moottorilla varustautuneet Brabhamin ajokkia käyttäneet tallit vain 100 dollaria.

 

[CCMK]

Kaudeksi 1997 Jos Verstappenilla oli mahdollisuus mennä Sauberille, mutta valitettavasti Sauber joutui osin Ferrarin painostuksen takia ottamaan talliin italialaisen kuljettajan. Myöhemmin Verstappenille tarjottiin testipaikkaa mistä Verstappen kieltäytyi.

 

[CCMK]

Kauden 1965 Monacon kilpailussa ei starttirahalla hirveästi juhlittu. Erikoista oli myös kilpailunjärjestäjä ACM:n suosikkimiehen Jim Clarkin ajaminen Indy 500:ssa. Siten ACM määritti suosikkimiehekseen Graham Hillin. Erikoista kyllä Hillin suurinkin osuus oli paljon pienempi kuin mitä ACM olisi Clarkille maksanut Monacossa ajamisesta. Laitan seuraavaksi starttirahoja kauden 1965 kilpailusta kolmen parhaan kesken:

Graham Hill: 1700 dollaria voiton osalta josta ACM:n määrittämän ykkösmiehen rahaosuus oli 1000 dollaria ja loppuosa voitosta tulevaa starttirahaa jolloin liikuttiin Zandvoortin kilpailun maksutasolla.

Lorenzo Bandini: Sai 400 dollaria starttirahaa minkä vuoksi Ferrari oli muutenkin vetäytyä Monacosta koska näki kuljettajiaan kohdeltavan ala-arvoisella tavalla. Suurin osa tuli toisesta sijasta koska starttiraha oli itsessään Ferrarin osalta määritelty minimiin.

Jackie Stewart: Sai 280 dollaria starttirahaa mistä suurin osa eli 200 dollaria tuli kolmospaikasta ja loppuosa oli varsinaista starttirahaa.

John Surtees sai ainoana hallitsevan mestarin bonuksen joka oli vajaat 100 dollaria ja siten hän sai enemmän varsinaista starttirahaa kuin Bandini omalla nelospaikallaan.

Kilpailun kolmen parhaan starttirahat olivat noin 2380 dollaria ja vertailun vuoksi Jim Clark olisi saanut ACM:ltä jo pelkästään tuon summan alustavasti mikäli olisi ajanut Monacossa. Ja siitä vielä kenties lisääkin. Clark ei ajanut, voitti Indy 500:n ikuistaen nimensä historiankirjaan ja lisäksi saavutti Lotuksella 70-kertaisen määrän enemmän rahaa kuin mitä olisi Monacossa ansainnut.

 

[CCMK]

Kauden 1965 Belgian osakilpailussa Kuninkaallinen Autoklubi oli jälleen varsin vähävarainen starttirahan suhteen ja koko kilpailusta uhkasi tulla boikotti. Yksityisajajat ryhtyivät lakkoon, mutta lakkouhka muuttui todeksi vasta kun Ferrari oli vetäytyä kilpailusta ja Indy 500:n tuoreen voittajan Jim Clarkin tukiessa talousboikottia.

Autoklubi kun olisi halunnut maksaa korkeintaan kuudelle kuljettajalle starttirahaa ja lisäksi myös belgialaiselle kuljettajalle erillisen Autoklubin myöntämän ylimääräisen starttirahan jonka olisi saanut kauden 1965 Belgian osakilpailussa Spa-Francorchampsin radalla Lucien Bianchi. Lopulta Autoklubi maksoi painostuksen alla ja lupasi taloudelliset takuurahat 12:sta ensimmäiselle kuljettajalle jotka olisivat olleet järjestäjän määrittämiä tehdastalleja.

Näiden lisäksi näille tehdastallien kuljettajille luvattiin 12 takuupaikkaa lähtöruudukosta eli vähintään 12 autoa kilpailussa olisi nähty. Lisäksi Autoklubi lupasi maksaa korkeintaan kuudelle kuljettajalle alennettua starttirahaa myös sijoittumisesta muuhun joukkoon kuin kuuden parhaan joukkoon ja kaiken päätteeksi Autoklubi lupasi maksaa korotettua starttirahaa kisan kuudelle parhaiten sijoittuneelle kuljettajalle.

Tämä lisäehto oli vaikea, mutta Lotuksen ja BRM:n vaatimuksesta vetäytymisuhan päättämiseksi järjestäjät suostuivat siihen. Autoklubi kuitenkin petti BRM:n tietyllä tavalla ja samoin myös Lotustakin mikä jätti karvaan maun koko autourheiluyleisölle ja lisäksi oli osaltaan päättämässä starttirahan aikakautta.

Autoklubi lupasi siis kaikkiaan 18 kuljettajaa enemmän tai vähemmän kilpailuun josta kilpailun pitoon vähintään 12 kuljettajaa ja kaiken lisäksi parhaimmillaan 18 kuljettajalle myös enemmän tai vähemmän starttirahaa paitsi tapauksessa jossa kaikki maksetut nimimiehet ja järjestäjien suosikit olisivat olleet 12:sta parhaan joukossa jo valmiiksi. Mikäli kilpailuun tulisi enemmän kuin 18 kuljettajaa niin Autoklubi oli valmis heidät karsimaan radalta ja mikäli järjestäjät eivät olisi pudottaneet kuljettajia niin jokainen ylimääräinen kuljettaja tulisi olemaan palkaton ajaja ajamaan vain kunniasta ja maineesta radalla. Toisin sanoen ylimääräiset kuljettajat järjestäjän määrääminä eivät tulisi saamaan mitään.

Willy Mairesse haukkui järjestäjiä saamattomiksi ja lähti ajamaan mieluummin BMW:llä Nürburgringin urheiluautojen kisaan kesken viikonlopun, Bob Andersson vetäytyi kisasta koska järjestäjät julistivat hänet oikeuttamaksi saamaan starttirahaa ja Masten Gregorylta evättiin starttiraha ennen kisan lähtöä mikä oli ensimmäinen katastrofi. Toinen ja autourheiluyleisöä kuohuttanut tilanne oli kisan jälkeen tapahtunut Jim Clarkin kohtelu. Sinällään kaikki sujui hienosti, mutta Clark sai erikoisesti starttirahan sijaan voittajalle mitoitetun tuotepalkinnon. Voittajan tuotepalkinto oli Tipparellu eli Renault 4.

Jackie Stewart sai toisesta sijastaan palkinnoksi parisataa pulloa shampanjaa ja Bruce McLaren sai kolmannesta sijastaan palkkioksi sata pulloa shampanjaa. Starttirahan osuus jäi myös lopulta järjestäjien maksamana riittämättömäksi niin kuljettajille kuin talleillekin. Useille talleille Belgian katastrofi oli liikaa sillä järjestäjien tiedettiin ennenkin tehneen kisat itselleen mahdollisimman halvaksi ja siten tallit halusivat saada enemmän vaivanpalkkaa ajajien ohella koko kilpailemisesta.

 

[CCMK]

Kauden 1963 Englannin Grand Prixissä Silverstonen radalla jaettiin seuraaville kuljettajille tietty määrä starttirahaa:

Jim Clark: Sai 750 dollaria starttirahaa.

John Surtees: Sai 350 dollaria starttirahaa.

Graham Hill: Sai 125 dollaria starttirahaa.

Richie Ginther: Sai 40 dollaria starttirahaa.

Lorenzo Bandini: Sai 20 dollaria starttirahaa.

Jim Hall: Sai 10 dollaria starttirahaa.

 

[CCMK]

Vuonna 1964 Jim Clark sai Englannin Grand Prixissä Brands Hatchissa 550 dollaria starttirahaa ja hänen Lotus-tallinsa sai 800 dollaria starttirahaa.

 

[CCMK]

Kaudella 1965 Silverstonen kilpailussa Englannin Grand Prixin yhteydessä muutamat kuljettajat saivat seuraavasti starttirahaa:

Jim Clark: Sai 1000 dollaria starttirahaa

Graham Hill: Sai 500 dollaria starttirahaa

John Surtees: Sai 125 dollaria starttirahaa

Mike Spence: Sai 40 dollaria starttirahaa

Jackie Stewart: Sai 20 dollaria starttirahaa

Dan Gurney: Sai 10 dollaria starttirahaa

 

[CCMK]

Kaudella 1966 MM-Sarjan ulkopuolisessa kilpailussa eli BRDC International Trophyssa jaettiin seuraavat määrät palkintorahaa kolmen parhaan kesken:

Jack Brabham: 700 dollaria

John Surtees: 350 dollaria

Jo Bonnier: 175 dollaria

 

[CCMK]

Vuosina 1971-1972 sen aikaisen Euroopan kilpailujen yhtenäistetyn palkintorahan aikakauden alkuaikoina kisajärjestäjillä oli tarpeen mukaan mahdollisuus osittaa jaettavat palkintorahat eri kilpailujen osioille. Ruutulippuosion tai eräänlaisen muun määrätyn osion osituksen palkintoraha sai kuitenkin ylittää normaalin osuuden rahan korkeintaan kaksin tai erillispäätöksellä kolminkertaisesti muun kilpailuosion tai ruutulippuosion määrän verran. Lisäksi palkintosummien karkaamisen pelossa ositettavien palkintorahojenkaan yhteismäärä ei maksimissaan saanut ylittää 66 000 Sveitsin Frangia eli 108 900 Suomen Markkaa.

Palkintorahojen ositusratkaisua käytettiin kuitenkin noina vuosina erittäin harvoin koska se oli erittäin monimutkainen ja vihattu tapa jakaa palkintorahat koska Monacon 1970 kisassa tuolloin esitellyn ositusratkaisun vuoksi oli tapahtunut oman aikansa suurin palkintorahasotku kun kilpailuosuuksista ja niiden perusteella tapahtuneista maksuista oli tullut melkoinen selvittely ja suuri riita jälkikäteen kun kukaan ei tuntunut tietävän, että miten paljon kukakin oli saanut ja mitä.