...nostin kytkintä ja ajoin auton Silja Linen terminaaliin. Kävin sisällä lyhykäiset neuvottelut, joissa selvisi, että auto mahtuisi kuin mahtuisikin kyytiin. Hoidin revohkan laivaan ja sovimme tapaavamme Promenade-kannen perällä olevassa pubissa.
Ajoin auton autokannelle. Etsiydyin hyttiini, jonne jätin kamani eli matkalaukun ja repun. Olin ehtinyt jo viikata vaatteeni siististi hytin kaappiin, ennen kuin älysin ihmetellä, miten minulla saattoi olla täysi matkavarustus mukanani ja miksi olin viikannut vaatteeni siististi hytin kaappiin, koska en ikinä tee niin. Seuraavaksi ajattelin hämmästyttää itseni ajattelemalla sitä, mistä ihmeestä olin ylipäätään saanut matkaliput koko retkueelle ja vieläpä Commodore-luokan hytteihin. En kuitenkaan ehtinyt, sillä hytin puhelin soi ja kun nostin luurin, en ehtinyt sanoa mitään, kun toisesta päästä jo karjaistiin:"Hilaa jo se perseesi tänne Joe's Placeen" En ehtinyt esittää vastaväitteitä, sillä toisessa päässä ehdittin jo sulkea puhelin. Tein siis työtä käskettyä.
Päästessäni pubiin asti ihmettelin hieman sen rauhallista meininkiä. Sitten tajusin katsoa kelloa ja totesin, että laivan lähtöön oli vielä melkein tunti, mikä merkitsi sitä, että pahimmat juopot kiskoivat vielä pohjia kossupulloistaan terminaalissa. Samassa katseeni kääntyi retkueeni valloittamaan nurkkapöytään ja vedin mielessäni sanani takaisin pahimmista juopoista. Vaikka hemmot olivat ehtineet olla omin päin pubissa vasta reilut puoli tuntia, oli pöytä täynnä tyhjiä paukkulaseja ja oluttuoppeja. Sekaan mahtui myös ruttaantuneita tupakka-askeja ja muutama sytkäri. Meinasin liittyä mukaan juopotteluun, mutta en löytänyt itselleni tuolia. Juuri kun meinasin avata suuni sanoakseni jotain asiasta, Vatanen huusi sohvalta:"Tarjoilija, tuokaa tälle meidän kuskille tuoli ja viinaa, sekä meille uusi pöytä, tämä vanha on ruokottoman näköinen!" Samassa paikalle tuli tarjoilija ja kaksi raavasta miestä ja epäilin, että nyt seuraisi hieman äänekkäämpi kiista siitä, miten laivan pubissa tulisi käyttäytyä. Sen sijaan kaksi karjua alkoikin rauhassa töihin. Minuutissa he olivat irroittaneet pöytää laivan kannessa kiinni pitävät pultit ja siirsivät koko helahoidon syrjään ja hilasivat tilalle uuden tyhjän pöydän. Tarjoilija otti vastaan tilaukset, vetäisi jostakin esiin tuolin ja kehotti minua istuutumaan.
Tarjoilija ehti jo poistua ennen kuin muistin, että minunkinhan olisi pitänyt tilata jotain. Mutta samassa nainen oli jo palannut ja ojensi eteeni pullollisen viinaa ja lasin. Sen jälkeen hän lappasi tarjoilukärryistä pöydän liki täyteen oluttuoppeja. En ollut missään nähnyt kenenkään tekevän töitä sellaisella intensiteetillä. Paitsi ehkä Makkosen Veikon, joka toissasuvena heräsi kahtakytävaille kuusi torstai-iltana ja ehti kuin ehtikin kuudeksi Alkoon vanhalla ruosteisella pyöränrämällään. Se oli hurjan näköistä touhua, kun äijä polki menemään keskellä tietä, eikä laskenut ohi vaikka millä yritin. No ehdittiin sinne Alkoon sitten molemmat kuitenkin, vaikka 15 kilsaa Veikon perässä jouduin ajelemaankin. Mutta tämä tuskin teitä kiinnostaa. Ettehän te edes tunne Veikkoa. Vaikka toisaalta, hän on just semmonen iloinen veikko, jollaisen jokainen tuntee. Ei siis kuitenkaan välttämättä juuri se sama, jonka te satutte tuntemaan. Mutta takaisin asiaan eli Silja Serenaden Joe's Placen nurkkapöytään.
Edessäni seisoi pöydällä pullollinen Koskenkorvaa. Ojensin käteni jotenkin pakonomaisin liikkein. Näin käteni aukaisevan pullon ja heittävän korkin pois. Sitten pullo läheni suutani, jonka kuulin sanovan:"Hyvästi selvä päivä." Käteni juottivat minulle puoli pullollista kerralla, minkä jälkeen ähkäisin perisuomalaiseen tapaan. Sitten filmi katkesi. Seuraavan kerran, kun tajusin jotain tästä maailmasta makasin Marimekkoverhoon kietoutuneen Zürichin Swissôtel-hotellin aulabaarista. Jos tietäisin, mikä on ällikkä, voisinpa melkein väittää, että olin ihan kuin sellaisella päähän lyöty...
