Viimeiset pari kuukautta ovat olleet elämäni kamalimmat.
Viikko sitten lauantaina 15.12. isä nukkui pois 66-vuotiaana. Puolitoista kuukautta syöpädiagnoosin jälkeen kasvain vei voiton. Diagnoosin hetkellä isä oli täysin terveen oloinen. Lääkäriin hakeutui kun kylkeen ilmaantui kipu. Epäili joksikin lihasvenähdykseksi, kun vielä joitain päiviä ennen diagnoosia oltiin nosteltu sohvakalustoa pintarempan vuoksi.
Äidin puolesta on pohjaton suru, vaikka äiti vahvana ihmisenä jotenkin kummalla tavalla jaksaa kyllä. Vielä oli monenlaista tekemistä jäljellä vanhemmilla.
Isälle sain sanottua kaiken mitä halusin ja isä sanoi kaiken tarpeellisen, jolla minusta ehkä joskus tulee edes puolet siitä miehestä joka hän oli.
Mielialaa ei voi kuvailla.