On olemassa tilanne ja aika, milloin mikään lohdutus ei auta, mutta lämmittää myöhemmin.
Omalta kohdalta voin sanoa, että vertaistuki on varteenotettava vaihtoehto, missä tilanteessa
onkaan, tapauksia ollenkaan vertaamatta. Luopuminen on ihan hirvittävän rankkaa, mutta itse koin hyvänä asiana
olla mukana saattamassa. Asioiden tarkoitusta on vaikea ymmärtää. Kysymys "miksi?" käy edelleen mielessä toisinaan.
Minulle annettiin neuvo, jota päätin noudattaa: annoin lähtöluvan. Tuntui ehdotuksena kummalliselta, mutta kuitenkin lohdulliselta.
Surusta sain ihan uuden oppitunnin, luulin aina, että suru alkaa ja suru loppuu. Ei. Se on aaltoliikettä. Ajan myötä se pysyy pois
pitempiä aikoja, joskus se oli lamaannuttavaa ja välillä vähemmän. Nyt se vaan on. Se on läsnä ja mukana, mutta sen kanssa lopulta
voi elää. Unohtaa ei ole tarkoituskaan. Minulle sanottiin aikoinaan tilanteen ollessa tuore, että lopulta tästä selviän, sitä ei silloin uskonut
ja se tuntui ärsyttävältä kliseeltä. Nyt pitkän ajan kuluttua se tuntuu todelta. Itse koin tärkeäksi, että minua kuunneltiin. Kaikki viha, suru, raivo, pelko ja ihmettely. Vaikka kukaan ei olisi mitään sanonut takaisin, mutta kuitenkin kuunnellut. Oikeita sanoja ei ole, eikä niitä aina tarvita. Siltikin edelleen haluan voimia toivottaa!