Pistesysteemispekulaatiota 1/2
Yksi ikuisuuskysymyksistä vertailtaessa eri kuskien paremmuuksia tilastollisesti liittyy kisojen määrään ja pistelaskusysteemiin. Tein tilastogeneraation, jossa F1-historia on jaettu 20 osakilpailun kausiin ja käytössä on ollut nykyinen pistelaskusysteemi.
Tietysti kaudet ovat hyvin erikoisia, sisältäen omituisia voimasuhteiden heilahteluja, yllättäviä lopettamisia ja tallisiirtoja. Mutta koska tässä tehdään puhtaasti tilastollista analyysiä, ns. "human factor" hylätään.
1. kausi Britannia 50 - Italia 52. Mestari Alberto Ascari 289,5 pts. Ascarin mestaruus perustuu huikeaan loppukiriin (kuusi peräkkäistä voittoa kauden loppuun, yhteensä voittoja kauden aikana kahdeksan).
2. kausi Argentiina 53 - Hollanti 55. Mestari Juan Manuel Fangio ylivoimaiseen tyyliin: 10 voittoa ja 343,14pts. Ascari aloitti kauden vahvasti, mutta nukahti sitten (siinä kohtaa, missä oikeassa elämässä alkoi MM-kausi 1954). Lopputuloksissa Ascari oli neljäs Hawthornin ja Farinan venyttyä edelle.
3. kausi Britannia 55 - Belgia 58. Mestari Juan Manuel Fangio 287pts. Stirling Moss oli toinen yhtä monella osakilpailuvoitolla (8). Mike Hawthorn ei siis voittaisi maailmanmestaruutta, sillä hänen huippukautensa katkeaisi jokseenkin puolivälissä.
4. kausi Ranska 58 - Britannia 60. Mestaruus oli monen ulottuvilla. Hawthorn johti sarjaa, kunnes lopetti kesken kaiken (eli siis Marokko 58). Ote siirtyi Brabhamille, sitten Mossille ja McLarenille. Loppukaudesta Brabham löi pöytään neljä peräkkäistä voittoa ja jyräsi mestaruuteen. Pistemäärä oli verrattain matala 233.
5. kausi Portugali 60 - Etelä-Afrikka 62. Erikoinen kausi. Phil Hill, von Trips ja Moss kamppailivat tasaveroisesti ja Richie Ginther oli kyttäysasemissa neljäntenä. Monzan jälkeen Ferrari tunnetusti vetäytyi USA:n osakilpailusta. Toki tässä skenaariossa näin ei olisi tehty kauden ollessa vasta puolivälissä ja Hillin lähin uhkaaja Moss oli vain 62 pisteen päässä. Mossin loukkaantuminen tasoitti Hillin tietä. Kun reaalimaailman kausi 1962 alkoi, nousivat Graham Hill ja Bruce McLaren. Kun haastajat söivät pisteitä toisiltaan, riitti vaatimattomat 202 pistettä maailmanmestaruuteen, vaikka P. Hill ei saanut yhtäkään pistettä kauden kuudesta viimeisestä kilpailusta. Eroa Hillin ja McLarenin välille jäi kokonaista yksi piste (käytännössä kaksi, sillä Hillillä oli enemmän voittoja).
6. kausi Monaco 63 - Meksiko 64. Jim Clarkin täyttää dominointia. 10 voittoa ja 319 pistettä. John Surtees siis menettäisi mestaruutensa, koska sai juonen päästä kiinni vasta loppukaudesta. Surtees oli lopputuloksissa neljäs.
7. kausi Etelä-Afrikka 65 - Etelä-Afrikka 67. Tällä kertaa ratkaisu siirtyi viimeiseen asti. Clark näytti ensin vyöryvän mestaruuteen kuin kohtalo, mutta sitten alkoivat Lotuksen vaikeudet. Saksa:n 65 väliaikatieto: Clark 6 voittoa ja 155 pistettä, Graham Hill 1 voitto ja 110 pistettä. Kahdessa seuraavassa kilpailussa Hill oli kuronut eron kiinni (157-154), ja Monacossa (66) Hill meni ohi. Clark piristyi kauden jälkipuoliskolla, mutta silloin oli meneillään Jack Brabham -show. Italisssa 66 kaikki kolme epäonnistuivat, ja pistetilanne ennen kolmea viimeistä osakilpailua: Hill 214, Clark 184, Brabham 154. Clark otti Hillistä 25-0 -voiton Watkins Glenissä, mutta kahdessa viimeisessä kilpailussa pistelukemat olivat ympäripyöreät. Näin Hill säilytti johtonsa, vaikka ei saanut neljästä viimeisestä kilpailusta yhtäkään pistettä. Logiikka tuloksissa ei ollut. Clark oli voittanut seitsemän osakilpailua, Hill vaivaiset kaksi. Brabham voitti neljästä, mutta jäi silti selkeästi Hillin taakse.
8. kausi Monaco 67 - Kanada 68. Denny Hulme oli ylivoimainen mestari 266 pisteellään. Clark oli vahva haastaja ennen Hockenheimin tragediaa. Alkukaudesta kootut pisteet 154 riittivät kuitenkin sarjan kakkospaikkaan. Kauden aikana nähtiin peräti 10 osakilpailuvoittajaa (Hulme, Clark, Brabham, Hill, Stewart, Ickx, Surtees, McLaren, Siffert ja Gurney).
9. kausi Yhdysvallat 68 - Britannia 70. Jackie Stewartin hallintaa lähinnä ylivoimaisen alkukauden ansiosta. Rindt heräsi kun reaalitodellisuuden kausi 1970 lähti kunnolla käyntiin, mutta kausi päättyi itävaltalaisen kannalta kesken. Alkukauden varteenotettavimmat haastajat McLaren ja Hill putosivat kärjestä kauden puolivälissä.
10. kausi Saksa 70 - Espanja 72. Stewartille mestaruus, muttei läheskään yhtä ylivoimaisesti kuin edelliskerralla. Stewartin alkukausi oli itse asiassa todella vaikea (kun ajettiin vielä reaalikautta 1970). Jacky Ickx näytti vahvimmalta mestarisuosikilta, mutta kauden puolivälissä nähtiin painajaismainen vaihde, jossa Ickx oli viidessä peräkkäisessä kilpailussa pisteittä ja vastaavasti Stewart nakutti tänä aikana 76 pistettä. Ratkaisu ventyi kauden toiseksi viimeiseen kilpailuun Kyalamissa, jossa Ickx ei kyennyt hyödyntämään Stewartin epäonnea. Ickx kaunisteli vielä numeroista Espanjassa, ja lopulta piste-eroa jäi 9,5 pinnaa, mikä toki on silmänlumetta.
11. kausi Monaco 72 - Saksa 73. Huima kaksintaistelu Stewart-Fittipaldi. Voimasuhteet vaihtelivat tiheästi, ja pitkässä juoksussa kumpikaan ei noussut niskan päälle. Monacossa 73 (osakilpailu 15/20) pistetilanne oli Emmolle 259,5-222. Sitten alkoivat brasilialaisen ongelmat. Keskeytyksiä toisensa perään ja samaan aikaan Stewart repi pisteitä mistä ikinä irti sanoi: viides Ruotsissa, neljäs Ranskassa, kymmenes Britanniassa - ja sitten voitto Hollannissa. Stewart oli kääntänyt asetelmat ympäri ja lähti finaaliin 10,5 (käytännössä 11) pisteen erolla. No, mehän tiedämme, mitä vuoden 73 Nürburgringillä tapahtui joten se siitä. Stewartista tuli siis lajin ensimmäinen kolminkertainen maailmanmestari.
12. kausi Itävalta 73 - Argentiina 75. Fittipaldi otti vahingon takaisin. Tasainen varmuus oli valttia, ja näköalapaikalta Fitti saattoi katsella, kuka haastajista milloinkin nousisi ja putoaisi: Peterson, Scheckter, Reutemann, Regazzoni... Kukaan ei noussut ylitse muiden. Petersonin salama-alku hyytyi, ja ruotsalainen oli tyytyminen MM-pronssiin, vaikka voittikin eniten kilpailuja kauden aikana.
13. kausi Brasilia 75 - Ruotsi 76. Niki Laudan dominointia. Yhdeksän voittoa ja melkein 200 pistettä enemmän kuin toiseksi sijoittuneella Scheckterillä.
14. kausi Ranska 76 - Saksa 77. Huntille mestaruus. Hunt muistetaan yhden kauden ihmeenä, mutta olipa hänen suorituksensa myös 1977 vahva. Ainakin alkupuolella. Scheckter antoi parhaan vastuksen, mutta hänenkin kautensa meni pilalle loppukauden luotettavuusongelmien vuoksi.
15. kausi Itävalta 77 - Italia 78. Mario Andrettille mestaruus ilman tykytyksiä. Kuten nähdään, kausi päättyi tragediaan.
16. kausi Yhdysvallat 78 - Etelä-Afrikka 80. Mestaruus viimein Jody Scheckterille. Kuten oikeastikin, Alan Jonesin loppukiri alkoi liian myöhään. Keken superkisa Argentiinassa ajoittuu tälle kaudelle. Kahdesta kilpailusta napatut 17 pistettä riittivät MM-sarjan sijaan 22.
17. kausi Yhdysvallat 80 - Britannia 81. Carlos Reutemannille mestaruus. Näin ollen Alan Jonesista ei koskaan tullut mestaria - Reutemannin pitempi suurten pisteiden sarja oli valttia pitkällä kaudella.
18. kausi Saksa 81 - Sveitsi 82. Tästä alkaa Alain Prostin aikakausi. Tämän kauden menestyksen perusperiaate: Ei tarvitse olla erityisen hyvä, kunhan on riittävän hyvä. Mestaruuteen riitti 193 pistettä (viime kaudella tällä pistemäärällä olisi ollut sarjan kuudes). Toisaalta Prost myös voitti eniten kilpailuja (4) eikä kukaan muu voittanut kahta kilpailua enempää. Voittajia oli yhteensä 12. Keken parhaat kilpailut mestaruuskaudeltaan osuvat tähän, mutta alkukausi kumisi tyhjyyttään, ja loppusijoitus viides (142pts).
19. kausi Italia 82 - Belgia 84. Prostille mestaruus. Nyt pistemäärä oli jo "normaalimpi" 242. Nytkin voitot ja isot pisteet jakautuivat tasaisesti. Kiintoisaa matematiikkaa se, että Nelson Piquet'n mestaruuskausi 83 mahtuu kokonaisuudessaan tähän, hän ei noussut kolmatta sijaa korkeammalle - syynä heikko loppukausi 82 ja alkukausi 84. Keken kausi oli tilastollisesti hämmentävän samankaltainen edellisen kanssa (146pts / 5.).
20. kausi San Marino 84 - Ranska 85. Prostin kolmas. Mestaruus ei missään vaiheessa ollut uhattuna, vaikka ratkaisu venyikin toiseksi viimeiseen osakilpialuun. Elio de Angelis sarjan toinen ja Lauda kolmas. Kekellä vaikea kausi, johon loppusuora toi hieman valoa. (103pts / 7.).
