Piti sitä sitten hyvänä tai huonona, niin ei se synonyymista kuolemalle kuitenkaan käy.
Totesinkin, että kuolema voidaan määritellä monella tavalla.
Itse koen, että urheilussa on olennaista urheilun ja yleisön suhde ja yleisön luoma sosiaalinen todellisuus.
Loppujen lopuksi on umpitylsää, kun joku hiihtää käsiään ja jalkojaan heilutellen aikansa ja sitten voittaa. Mutta kun voittaja on suomalainen, johon voi samaistua ja joka herättää koko kansan saman asian ja tunteen ääreen, urheilu elää. Silloin kysymys on yhteisöllisyydestä, siitä, että urheilija herättää jonkin tunteen, jonka ihmiset voivat jakaa. Todelliset fiilikset syntyvät jakamisen tunteesta.
Jos esimerkiksi Rovanperän matkaa mestariksi voi seurata vain Urheiluruudun lyhyiden pätkien kautta, niin ei siitä koskaan tule kansallista tai yhteistä kokemusta. Mestaruuden huipentuessa lehdet kirjoittavat ja asiaa kommentoidaan jonkin verran, mutta ei siitä synny samanlaista yhteisöllistä hurmosta kuin syntyisi, jos katsojia olisi valmiiksi paljon ja lähetyksiä voisi seurata pätkä pätkältä.
Eivät jaksa enää nuo tulevat olympialaisetkaan kiinnostaa, koska ne ovat korruption valtaamat ja arvokisoja on muutenkin aivan hirveä määrä. Ei vaan enää saa latausta rakennettua, koska tarjontaa on liikaa. Siihen on turtunut. Jotta lajilla olisi mahdollisuus menestyä ja saada näkyvyyttä, sen pitäisi olla niin vahva, että se saisi paljon huomiota.