Kansalaisten yhteiskuntavastuu
Kun koko maailma muuttuu, asiat eivät voi pysyä ennallaan. Ei edes niin sanottu eurooppalainen hyvinvointivaltio. Kun teollisuuden rakenteita maassamme runnotaan rytisten uuteen kuosiin, mikä antaa poliitikoille harhaisen tunteen siitä, ettei yhteiskunnan rakenteissa ole odotettavissa samanlaista ryskettä?
Vanhasen hallitus näpertelee lillukanvarsien seassa. Kun istuva hallitus aloitti taipaleensa, muotisanana oli työvoimapula. Laadittiin erilaisia suunnitelmia, miten ulkomailta saadaan houkuteltua työväkeä Suomeen. Eipä ole niistä kuultu vähään aikaan. Nyt on muodikkaana huolenaiheena huoltosuhde, valtion velka ja työssä jaksaminen.
Rakenteellisiin vinoutumiin ei ole katse kantanut.
Valtiosihteeri Sailas, joka on tolkun mies, voisi auttaa poliitikkojamme tekemällä laskelman siitä, moniko suomalainen ehtii elämänsä aikana nettoveronmaksajaksi. Jopa kansanedustajan älykkyydellä varustettu yksilö saattaa ymmärtää, että jos enin osa kansalaisista ei elämänsä aikana ehdi maksaa takaisin veroina sitä, minkä elämänsä aikana verorahoilla saa, sellainen kansantalous ei pitkään pysy pystyssä.
Karkea laskelma osoittaa, että kaksilapsinen pariskunta, jolla on 25-vuotiaana suoritettu akateeminen loppututkinto, maksaa ensimmäisen nettovero-euronsa 42-vuotiaina. Jos valmistuminen venyy 30 ikävuoteen, ensimmäinen nettovero-euro tulee maksuun viisikymmentävuotispäiviä vietettäessä.
Yhteiskunta ei tarjoa yhtään ilmaista palvelua. Kaikki yhteiskunnan palvelut maksavat. Jotkut palvelut voivat olla maksuttomia, mutta se ei tarkoita, että ne olisivat ilmaisia. Maksuttomuus jollekin tarkoittaa sitä, että joku toinen veronmaksaja maksaa palvelut sen puolesta joka palveluista nauttii.
Kun Otto von Bismarck loi 1800-luvun lopulla perustaa ajattelulle eurooppalaisesta hyvinvointivaltiosta, hän ei unissaankaan kuvitellut sen johtavan sellaiseen pampers-yhteiskuntaan, jonka me olemme luoneet. Edes Forssan kokous vuonna 1903 ei osannut ohjelmassaan vaatia sitä, että yhteiskunnan on huolehdittava täysi-ikäisistä ihmisistä, joilla olisi kykyä, muttei ole halua työntekoon.
Koska kaikki eivät voi seistä jalaksilla, vaan jonkun on myös vedettävä rekeä, on selvää, että julkisen sektorin palveluja on leikattava ja rahan siirtämistä työtä tekeviltä työtä tekemättömille on rajoitettava. Se on sekä nykyisen että tulevan hallituksen tehtävä.
Puhe verotuksen painopisteen siirtämisestä työnteosta kulutukseen on vastuun pakoilua. Jatkamalla peittoa neulomalla alapäähän se, mitä yläpäästä leikattiin, ei peittoa pidennä.
Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa tulonsiirrot ovat oikeudenmukaisia sekä niiden kannalta, jotka tulonsiirtoja saavat että myös niiden kannalta, jotka ne maksavat.
