Ranskan Grand Prix Paul Ricard
Päivämäärä: 17.4.1983
Rata: Paul Ricard (Myöskin Le Castellet radan sijainnin mukaan.)
Radan pituus: 5,810 kilometriä
Kilpailun pituus: 54 kierrosta tai 313,7 kilometriä 2 tunnin sisään.
Sää: Pilvinen, viileä ja ajoittain erittäin kylmä.
Yleisöä: 50 000 katsojaa löysi tiensä paikan päälle Rivieran kevätkauden vieton sijaan. Näistä vain 30 000 katsojaa oli varsinaisesti lunastanut lipun ja loput katsojat katselivat kilpailua monin erilaisin keinoin.
Pastisistaan ja muista likööreistään tunnettu miljonääri Paul Ricard rakennutti rahoillaan 60-luvun lopulla hänen nimeään kantavan moottoriradan Le Castelletin ylätasangoille Marseillen lähelle. Suunnittelu alkoi jo vuonna 1967 Le Mansin kilpailun jälkimaininnoissa ja työt alkoivat vuonna 1969 ja rata valmistui vuodessa. Vihkiäiskilpailuna ajettiin vuonna 1970 Ranskan urheiluautojen kilpailu ja vuodesta 1971 lähtien Ranskan Grand Prixia on ajettu tällä radalla. Radan ulkomuoto näyttää harpilla ja viivoittimella piirretyltä vääristyneeltä golfmailalta, mutta todellisuudessa se on tämän hetken paras ja turvallisin f1-rata mitä löytyy.
Rata sijoittuu kauniisti myös maastoon ja on kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen. Turvallisuuden osalta useissa kohti rataa on uusinta suojakaidetta ja teräsverkkoa ja monista muista radoista poiketen jopa kasvillisuus raivataan ja pienimmätkin kuopat tasoitetaan jotta ulosajot tapahtuisivat mahdollisimman vaarattomasti. Tälle kaudelle entisestään vahvennetut teräsverkot ja ylimääräiset rengaskasat saattoivat olla apuna Chico Serran selviytymiselle hurjasta ulosajosta.
Paul Ricardin valmistumiseen asti ajettiin Reimsin, Rouenin ja Clermont-Ferrandin maantieradoilla. Lisäksi vuoden 1967 surullinen Le Mansin episodi aiheutti paljon kohua maan moottoriurheilun tilasta. Denny Hulme haukkui radan Mikki Hiiri-radaksi ja Jack Brabham haukkui CSI:n ämmäkerhoksi lajin sen hetken johtajien kieltäydyttyä hyödyntämästä Circuit de la Sarthea missä ajettiin Le Mansin 24 tunnin ajo. Toki Le Mansin Bugatti Circuitilla pääsuora oli sama kuin legendaradalla, mutta muuten rata oli masentavan oloinen ja yleisöä oli vain 20 000. Kisa oli paikasta huolimatta katastrofi ja Brabham keräsi pisteet tuittupäisyydellään. Erikoista Jackaroolle oli kuitenkin aina se, että radan ulkopuolella oltiin kuin viilipytty.
Lisäksi f1:n ylimmät johtajat joutuivat Brabhamin ristituleen koska he eivät kyenneet toteuttamaan myöskään F2:n, F1:n ja urheiluautojen puolella paljon puhuttua Circuit de la Sarthe Super Prix-tapahtumaa. Sen kilpailun tarkoituksena oli ajaa joko kauden 1967 f1:n päätöskilpailu tai vuoden 1968 aloituskilpailu. Siinä olisivat kokoontuneet kaikki F1:n, F2:n ja urheiluautojen parhaimmisto. Tarkoituksena oli vastata Indy 500:n haasteeseen.
Hyvä tarkoitus jäi toteutumatta ja superkilpailu pitämättä. Reims ja Rouen taas vanhentuivat ajan kanssa. Clermont-Ferrandin rata taas oli murenevasta asvaltista, hiekasta ja erityisesti irtokivistä vaarallinen. Ne rikkoivat renkaita ja tuottivat vamman Jochen Rindtin päähän ja lopettivat nuoren ja lupaavan itävaltalaisen Helmut Markon uran kilpa-ajajana.
Lisäksi Clermontia kutsuttiin usein Nyrren nopeammaksi versioksi ja välillä jopa Nyrreä vaarallisemmaksi juurikin erilaisista maaston ongelmista johtuen. Se oli myös harvoja ratoja joita Francois Cevertkin myönsi pelkäävänsä. Lisäksi rakennusta vauhditti myös epätoivo. F1:llä ajaminen pienellä Croix-en-Ternoisin radalla olisi myös ollut vaarallista ja Pariisin katurata ei vain toteutunut sijainnista johtuen. Lopulta Ranskan velvollisuus oli edelläkävijänä autourheilussa rakentaa nykyaikainen ja ennen kaikkea turvallinen moottoristadion. Paul Ricardin ideaa kannusti myös f1:n varajohtaja Paul von Metternich ja liputti kaiken tavoin kilpailun puolesta vaikka kilpailevien ratojen johtajat olivat toista mieltä asiasta.
Radan suunnittelussa auttoivat myös kaikki sen ajan Ranskan tunnetuimmat huippukuljettajat eli kolme Jean-Pierreä sukunimiltään Beltoise, Jabouille ja Jaussaud. Viimemainittu ajoi myös ihan ensimmäiset testit Renaultin autolla f1:ssä, mutta ei koskaan ryhtynyt enää sarjavaihdokseen. Beltoise taas muistetaan vuoden 1972 Monacon voitostaan ja muistakin hienoista ajoistaan ja Jabouille oli aina ikäviin jalan murtumisiinsa asti erittäin arvostettu kuljettaja. Viime kaudella Eddie Cheeverin kiukutellessa uuden auton huonon tilanteen takia Guy Ligier valmistautui jopa pitämään amerikkalaisen vilttiketjussa jotta Jabouille pääsisi ajamaan Ligierillä viimeisen kilpailun urallaan.
Koko rata on saanut kaikkien ajajien kiitokset. Vaikka Turbomafia onkin radasta eniten hyötynyt. Tämän vuoden kilpailussa olisi voinut olla jo kaksi divisioonaa autoille ja lisäksi Ken Tyrrell uhkasi jälleen boikotoinnilla suivaantuneena Long Beachin tapahtumista. Verrerien s-mutkaan tultaessa vauhtia voi olla jopa 273 kilometriä tunnissa. Lähdöstä mutkaan on vain 700 metriä, mutta tie siinä on riittävän leveä ohituksiin. Joissakin muissa kohdissa rataa leveydestä on tingitty, mutta se ei haittaa kuljettajia. Chicanen jälkeen mennään pitkään oikealle kääntyvään Saint-Beaurnen mutkaan ja L'ecolen pienen mutkan jälkeen alkaa radan tunnetuin osuus eli Mistral. Rhone-Saonen laaksoon puhaltavan tuulen mukaan nimetty suora on 1 800 metriä pitkä ja autot viilettävät siinä kuin tuulessa täysillä paahtaen. Tämän vuoden kevään viileät tuulet puhalsivat entisestään turboja kiusanneita lämpöasteita pois ja se lisäsi niiden ylivoimaa entisestään. Sen jälkeen kun pieneltä ikuisuudelta tuntuva suora päättyy niin tullaan nopeaan oikeaan eli Signesiin.
Aivan täysillä mutkaa ei voi ajaa, mutta silti mutkanopeus on 280-300 kilometriä tunnissa. Kun vielä vuonna 1978 mutkan pystyi ajamaan jarruttamatta niin vuonna 1982 mutkaan oli pakko jarruttaa. Etenkin Turbomafian kuljettajien oli pakko tehdä niin. Repäisy oikealle tuntuu musertavalta niskassa ja se sattuu jo valmiiksi kovakuntoisissakin kuljettajissa radalla. Maaefektin poistumisen myötä mutka hieman helpottui, mutta jarruttaa täytyi siltikin ja niskat olivat kipeinä viimeistään kilpailun jälkeen.
Sen jälkeen on vielä pieni suora ja sitten loppuosa radasta on täynnä teknisiä ja tarkkaa ajosilmää vaativia mutkia alkupään ohella eli Beausset, Bendor, Village, Tour ja Virage du Pont ovat teknisyydeltään samanlaisia vaikeita mutkia. Mistral-tuuli viilentää usein turbomoottoreita, mutta moottorit paukkuvat silti erittäin paljon radalla. Tämän kauden kisassa Ferrarilla ja erityisesti Patrick Tambaylla koneita paukkui kuin liukuhihnalla. Lisäksi rata kuluttaa erittäin paljon renkaita joten AA-renkaillakaan maaliin ei välttämättä ajeta. Myöskin polttoainetta rata kuluttaa pitkän suoran takia varsin paljon. Radan nimikkosuoralla tehtiin edellisenä vuonna myös f1:n nopeusennätys jota on toki myös kyseenalaistettu. Ensimmäistä kertaa f1-autolla ajettiin 350-360 kilometrin tuntinopeudella mikä Patrick Tambayn Ferrarin ahtopaineilla olisi tarkoittanut jo lähes 7 barin voimakkuutta.
Mittarit Ferrarilla eivät kuitenkaan täysin virallisesti kyenneet mittaamaan nopeutta luotettavasti ja näin aikakirjoihin jäi vain 340 kilometrin huippunopeus ja 5,7 barin ahtopainelukema. Vertailun vuoksi viime vuonna seuraavaksi nopein turbotalli eli Renaultin nopeus Rene Arnouxin ajamana oli vain 330 kilometriä tunnissa. Vapaastihengittävistä nopeimmat olivat Raul Boesel 302 kilometrin ja Jochen Mass 290 kilometrin tuntinopeudella. John Watson ajoi 285 kilometrin tuntinopeutta ja Niki Lauda 280 kilometrin tuntinopeutta Mistralin suoralla. Keke Rosberg ajoi vain 278 kilometrin tuntinopeudella ja pystyi kaikkien muiden Cossyliigan kuljettajien tapaan ajamaan Signesin läpi hellittämättä. Ainoastaan Boesel joutui nostamaan mutkassa. Rosbergin ajosta tuli kuitenkin vaikeaa turboradalla viime kaudella ja tämänkin kauden kilpailussa Keken meno oli erittäin tuskaista ylivoimaisesti turboille tehdyllä radalla.
Tasaväkistä kilpailu ei ollut ja lisäksi myös Renaultin mainoskampanjalla oli kallis hinta. Kisamaksu korottui ja katsojat eivät pitäneet keväisestä ajosta ollenkaan kylmässä säässä. Vain vähän aikaa aikaisemmin Paul Ricardin seudulla oli satanut lunta ja sääennusteet viime viikon testeille olivat erittäin kylmiä ajankohtaan nähden. Alain Prostille voiton saaminen kisassa tuntui kuin ensimmäiseltä ja oikealta viime kauden varastetun voiton sijaan. Jatkoa mestaruuskamppailulle oli luvassa ja sen oletettiin menevän Alain Prostin ja Nelson Piquetin välien selvittelyksi huolimatta alkukauden erikoisuuksista.
