F1-kuljettajien palkkakehitys

[CCMK]

Vuoden 1965 Hollannin kilpailussa kolmelle parhaalle jaettiin starttirahaa seuraavasti:

Jim Clark: Sai 700 dollaria voitosta.

Jackie Stewart: Sai 350 dollaria toisesta sijasta.

Dan Gurney: Sai 175 dollaria kolmannesta sijasta.

Kilpailun erillisen suosikkirahan sai hallitseva mestari John Surtees. Hänelle Hollannin viikonlopulta tuli yhteensä rahaa enemmän kuin voittajakolmikolle. 1350 dollaria tuli viikonlopulta Surteesin taskuun.

 

[CCMK]

Vuoden 1974 Argentiinan kilpailussa palkintorahat jaettiin tavallisten dollarien sijaan pesoissa. Syy johtui siitä, että järkyttävän inflaation vaivaavan maan kisajärjestäjiltä ei löytynyt tarpeeksi dollareita palkintojen maksuun.

Voittaja Denny Hulme sai 12 miljoonaa pesoa eli noin 12 000 dollaria ja toiseksi ajanut Niki Lauda sai 6 miljoonaa pesoa eli 6000 dollaria ja kolmanneksi ajanut Clay Regazzoni sai 3 miljoonaa pesoa eli 3000 dollaria. Kilpailuviikonloppuna kohua varikolla aiheutti Lordi Heskethin tuhlailevaisuus paddockilla ja sen ulkopuolella. Presidentin Palatsin hotellissa Heskethin tiimi yöpyi ja juhlinnan kulut olivat miljoona pesoa eli 1000 dollaria arvoltaan.

 

[CCMK]

Vuonna 1970 kauden rikkain kilpailu oli Monzan kilpailu Euroopassa ajetuista kilpailuista. Sen voittajalle maksama 3 miljoonan Italian Liiran eli 35 000 Yhdysvaltain Dollarin arvoinen palkintoraha oli suurin Euroopassa ajetun kilpailun palkintoraha aina kuuluisaan Rothmans 50 000-ajoon saakka. Kyseisen rahan sai Clay Regazzoni.

Toiseksi tullut Jackie Stewart sai 17 500 dollaria ja kolmanneksi ajanut Jean-Pierre Beltoise sai 8750 dollaria. Kilpailun tunnelmia varjosti Jochen Rindtin kuolema ja kiistat seuraavan kauden palkintorahan jakelun perusteista.

Rahanjaon uusin sopimus tallien kesken eli Geneven sopimus ei kiinnostanut ja etenkin brittitallit halusivat ottaa Mayfairin sopimuksen uudelleen käyttöön paremmin muokattuna. Ikävä kyllä CSI ei suostunut sopimuksen muuttamiseen.

Korkeintaan kokonaan uusi talouteen liittyvä sopimus tallien kesken voitaisiin luoda, mutta vanhaan ei enää tuolloin ollut paluuta.

 

[CCMK]

Ja laitetaan jälleen lipunhintoja koskevaa pientä off-topicia. 40 vuotta sitten Espanjan kilpailuviikonloppuna keskivertopaikasta sai pulittaa 100 Espanjan Pesetaa eli 10,4 Suomen Markkaa ja kalleimmat sen aikaiset VIP-paikat maksoivat 300 pesetaa eli 31,2 Suomen Markkaa.

 

[CCMK]

Vuonna 1971 Etelä-Afrikan kilpailusta sai paikallinen järjestäjätoimikunta maksaa 100 000 dollaria. Sen jälkeen Kyalamin kilpailujen maksusummat pysyivät vuosikaudet varsin alhaisena. Vuoteen 1978 mennessä kilpailujen maksusummat olivat nousseet vain 25 000 dollarilla. Siinä suhteessa vaikutti monikin asia. Ennen kaikkea se, että alhaisesta summasta huolimatta sen aikaiset f1:n päättävät tasot tiesivät kuitenkin saavansa vakaita summia ja kilpailusta pidettiin erittäin paljon.

Argentiinassa alkuvuosina ja ylipäänsä muutenkin kilpailu oli käytännössä joka vuosi vaarassa erittäin heikon peson ja järkyttävän inflaation takia. Ensimmäinen virallinen Argentiinan kilpailu oli muun muassa peruuntua peson 40 % devalvoinnin vuoksi ja ruuan hinnan noustua sen seurauksena äärimmilleen alkoivat myös mellakat mitkä ymmärrettävästi vaaransivat turvallisuutta.

Muihin kaukokisoihin nähden Kyalamin palkintorahat olivat ehkä vaatimattomia, mutta verraten Brasilian tuskastuttavaan kuumuuteen tai Argentiinan levottomuuksiin Etelä-Afrikalla oli valttikortit käsissään. Ainakin niin kauan kuin Apartheid onnistuttiin pitämään kilpailuasioista aisoissa.

 

[CCMK]

Etelä-Afrikan Kyalamin lisäksi kauden 1971 kisoista 100 000 dollaria sai maksaa myös Italian Monza. Siihen aikaan Euroopan kisoista alettiin tuolla hintatasolla olla ongelmissa. Lisäksi vuodeksi 1972 laajentuminen eri puolille Yhdysvaltoja peruuntui juurikin kisahintojen kovuuteen.

Suunniteltu Ontarion kilpailu jäi pitämättä ja samoin myös oletettu paluu Riversideen jäi näkemättä. Parhaimmillaan kaudeksi 1972 f1:ssä olisi voitu nähdä kolme kisaa Yhdysvalloissa. Osin laajentumisyritykset johtuivat kilpailusta USAC:n kanssa.

 

[CCMK]

Laitetaan seuraavaksi vuoden 1994 eri tallien budjetteja ja henkilöstömääriä aloittaen pienimmistä aina Ferrariin saakka. Tässä niitä tulee:

Pacific: 5 miljoonaa dollaria budjetti ja 35 henkilöä.

Simtek: Suunnilleen saman verran kuin Pacificilla. Mahdollisesti molemmilla talleilla saattoi olla jopa 6 miljoonaakin tallibudjetti.

Molempia talleja painoivat rahahuolet ja Ratzenberger sai paikan vain kun Jean-Marc Gounonin ja Jan Lammersin rahat eivät saapuneet ajoissa tallin tilille alkukaudesta. Myöhemmin kaudella Gounon pääsikin ajamaan.

Larrousse: 7 miljoonaa dollaria budjetti ja 45 henkilöä oli tallissa töissä.

Minardi: 10 miljoonaa dollaria budjetti ja 75 henkilöä oli töissä. Osa tallin väestä oli myös entisen Dallaran jäseniä tallien fuusioitumisen myötä.

Tyrrell: 11 miljoonaa dollaria oli budjetti ja 70 henkeä oli töissä tallissa.

Lotus: 10-18 miljoonaa dollaria oli kauden aikana budjetti. Eniten rahaa oli alkukaudesta, mutta loppuvuodesta rahaa tallilla ei ollut käytännössä mihinkään ja budjetti on saattanut olla alempikin kuin 6 miljoonaa dollaria vuoden 1994 lopulla silloin kun Mika Salo ajoi tallissa. Tallissa oli vain 40 henkilöä töissä.

Footwork: 23 miljoonaa dollaria oli budjetti ja 148 henkilöä oli tallin palkkalistoilla.

Jordan: Sama budjetti oli kuin Footworkilla. Lisäksi tallissa työskenteli vain 50 henkilöä.

Sauber: 33 miljoonaa dollaria oli budjetti ja tallissa työskenteli 75 henkilöä.

Ligier: 40 miljoonaa dollaria oli budjetti ja tallissa oli töissä 150 henkilöä.

McLaren: Budjetti oli 40-45 miljoonaa dollaria ja tallissa oli 180 henkilöä töissä.

Benetton: 45 miljoonaa dollaria oli budjetti ja tallissa oli 170 henkeä töissä.

Williams: 60 miljoonaa dollaria oli budjetti ja tallissa oli 200 henkilöä töissä.

Ferrari: Suurin budjetti ja henkilökunta oli luonnollisesti Ferrarilla vuonna 1994. Tallibudjetti oli 75-80 miljoonaa dollaria ja henkilöstöä oli kaikkiaan 400 kappaletta.

 

[CCMK]

Vuonna 1986 Tyrrellille Data Generalin 4 miljoonan dollarin sponsoriapu oli elintärkeää tallin selviytymiselle. Tallin vuosibudjetti oli vuonna 1986 lopulta noin 6 miljoonaa dollaria. Se ei ollut huono budjetti, mutta ei mikään hyväkään siihen aikaan.

 

[CCMK]

Vuonna 1991 koettiin monta erilaista ajajien siirtoihin vaikuttaneita huhuja. Ivan Capellia kaupattiin välillä jopa Benettonille vuotta 1992 varten. Flavio Briatore oli valmis maksamaan kaudesta 1,5-2 miljoonaa dollaria mikä ei tietenkään Capellille kelvannut kun Ferrarilta tuli tarjous. Capellia kaupattiin myös Leyton Houselle.

Samaan talliin etenkin sen kärvistellessä loppuvuodesta rahapulassa kaupattiin myös Roberto Morenoa. Flavio toimi Morenon sopimusasioissa potkujen jälkeenkin eräänlaisena hyvänä tyyppinä pahan rinnalla.

Lisäksi mielenkiintoa Flavion suunnalla aiheutti Michael Schumacherin sopimusongelmat Jordanin ja mahdollisen Mercedesin uuden tallin tai täysin varmasti f1:siin kaudella 1993 tulevan Sauberin suhteen.

 

[CCMK]

Vuoden 1991 lopulla Nigel Mansellille, Riccardo Patreselle ja Ayrton Sennalle tehtiin tarjous siirtyä kaudeksi 1992 Indycariin. Mansell ja Patrese kieltäytyivät sopimuksista nopeasti. Mansellin mielestä palkka oli liian alhainen ja Patrese tunsi olevansa paremmassa asemassa Williamsilla kuin pienemmällä palkalla Amerikassa. 4-6 miljoonaa dollaria olisi tullut kaudesta 1992 herroille.

Senna taas kohahdutti sanomalla huumorilla suostuvansa sarjavaihtoon. Totta kai hän siirtyisi Newman/Haasille tai Penskelle mikäli hänelle tarjottaisiin 23 miljoonaa dollaria. Sellainen toive ei mennyt läpi. Kauden aikana sattui myös onnettomuuksia jotka vaikuttivat sopimusasioihin. Eric Bernardin loukkaantuminen vei häneltä vuodeksi 1992 melkein sovitun Ligierin paikan.

Bernard olisi korvannut Erik Comasin tallissa. Toisaalta siinä missä nykyäänkin itketään kotimaisten kuljettajien sopimuspaikoista niin vuonna 1991 eräs kuskien sopimuksista itkeneitä maita oli Belgia.

Thierry Boutsenin tulosten heikennyttyä lehdet julkaisivat milloin mitäkin neuvotteluja Benettonin, Ligierin, Tyrrellin, Jordanin, Leyton Housen ja jopa uudelleen Williamisin suhteen. Ikävä kyllä Guy Ligier piti huolen Thierryn sopimuksen pysymisestä loppuun asti.

 

[CCMK]

Vuodeksi 1992 McLarenia ajatellen huhuissa pyöri myös tuore vuoden 1991 Indycar-mestari Michael Andretti. Andretti myös testasi tallin autoa erinäisiä kertoja vuosien 1991-1993 välillä ennen pestiään tallin kisakuskina.

Vuodeksi 1992 hänen ajateltiin siirtyvän Gerhard Bergerin tilalle koska Bergerin tulokset eivät olleet kovin hyviä hänen isoihin palkkoihin nähden. Andrettin palveluksista vuonna 1992 olisi Ron Dennisin pitänyt maksaa 4-6 miljoonaa dollaria eli vajaa puolet vähemmän kuin Bergerille.

Lopulta Dennis sanoi kunnioittavansa Bergerin sopimusta ja kaudella 1992 Senna ja Berger jatkoivat tallissa vaikkakin Dennisiä ärsytti etenkin kauden edetessä Sennan oikuttelut tallin suhteen.

 

[CCMK]

Vuoden 1992 aikana Marchilla oli paljon taloudellisia vaikeuksia ja Unkarin kilpailun aikaan myös Karl Wendlingerin asema tallissa oli uhattuna. Vahvin uhkaaja oli Jan Lammers joka myös ajoikin kaksi viimeistä osakilpailua kaudella. Kauden 1992 alla Lammers olisi päässyt ajamaan 14 kilpailua ylivoimaisella sponsorirahalla Wendlingeriin verrattuna.

Onneksi Hollannin sponsorit muutaman pienemmän saksalaisfirman kanssa eivät saaneet kymmenystäkään potistaan kokoon. Alunperin Lammers olisi tuonut 14 miljoonaa Hollannin Guldenia eli 52 miljoonaa Suomen Markkaa kaudelle. Kilpailulta Lammers olisi pulittanut miljoona Guldenia.

Unkarin kilpailun alla huhut Kallen korvaamisesta olivat kovat kauden loppuihin kilpailuihin johtuen juurikin Emanuele Naspettin tulosta yllättäen Paul Belmondon tilalle. Lisäksi huhuja kiihdytti Wendlingerin rahavirran ehtyminen ja Lammersin oman maksutestiohjelman alkaminen.

Lopulta Wendlinger sai kovista puheista huolimatta ajaa aina Estorilin kilpailuun asti Marchilla. Kilpailun jälkeiseen tiistaihin sovittu deadline 2 miljoonan markan toimittamisesta talliin ei riittänyt ja niin Kallen sopimus raukesi ja Lammers pääsi ajamaan.

Jantjella oli ollut vuosien aikana lukuisia yrityksiä päästä takaisin f1:siin, mutta milloin rahoitus järjestyi niin myöhempinä vuosina myös ikä ja huonoissa talleissa ajot takavuosina tekivät hallaa maineelle.

 

[CCMK]

Vuoden 1992 elokuussa puhuttiin paljon myös Julian Baileyn paluusta f1:siin. Ikävä kyllä Baileyn toimittamat 2 miljoonaa markkaa olivat liian vähän Brabhamille edes yhtä kisaa varten. Mikäli asia olisi onnistunut niin Damon Hill ja Julian Bailey olisivat ajaneet Unkarissa 1992. Näiden lisäksi elokuussa puhuttiin paljon myös Eric Bernardin paluusta f1:siin.

Bernard oli tehnyt kauden aikana satunnaisia testejä Ligierille ja Larrousselle. Kaudeksi 1993 Larrousse halusi pestata Bernardin uudelleen, mutta Ligierin testimiehenä Bernard tienasi paremmin ja hänen ei tarvinnut maksaa paikastaan.

Viimeinen suuri puheenaihe oli japanilaisten mukaantulo f1:siin isoilla rahoilla. F1:n pelättiin muuttuvan rahamiesten leikkikentäksi. Joidenkin tallien sisäänostolistalla japanilaiset olivat kysyttyä tavaraa.

Esimerkiksi kaudeksi 1992 Jordanille haluttiin alunperin Ukyo Katayamaa ja 5 miljoonaa dollaria. Ikävä kyllä Katayama meni Clubin ja Calbeen ohjaamana Larrousselle vielä isommalla rahalla. Ennen vuoden 1992 loppua myös nuoren brasilialaisen Rubens Barrichellon asema oli pitkään uhattuna Takuya Kurosawan takia.

Yamahan suosittelema kuljettaja olisi tuonut myös noin 5 miljoonaa dollaria ja tarvittaessa enemmänkin rahaa. Kaudella 1993 oli alustavasti odotettavissa siis japanilaista väriä 3 kuljettajan verran. Onneksi Ayrtonin suostuttelut ja Yamahan yleinen heikkous kaudella 1992 varmistivat tilanteen Rubensin eduksi.

 

[CCMK]

Vuodeksi 1991 uudella Jordan-tallilla oli monta nimeä ehdokkaiksi ennen lopullista valintaa. Alkuvaiheissa kuljettajiksi oli tarjolla Jean Alesia, Ross Cheeveriä, Harald Huysmania, Eddie Irvinea, Damon Hilliä, Emanuele Naspettia ja Heinz-Harald Frentzeniä. Hieman ennen kesää 1990 Jordan näytti saavan ajajikseen Emanuele Pirron ja tallipaikkaa kaudeksi 1991 etsivän Stefan Johanssonin.

Kaudella 1990 elokuussa Jordan olisi voinut jopa loikata f1:siin kesken kauden ostamalla Monteverdin jäämistön. Ikävä kyllä Peterillä ei ollut halua myydä talliaan tai yhdistyä vaan se meni konkurssiin itsepäisesti. Tosin budjetti oli ollut este Jordanin liittymiselle jo muutaman vuoden ajan. Suurimmillaan kaudeksi 1990 talli olisi saanut vain 5 miljoonan dollarin budjetin ja sillä ei olisi pitkälle ehditty.

Vielä samassa kuussa se teki ehdotuksen Johanssonille ja lisäksi JJ Lehdolle siirtymisestä talliin. JJ oli vahvasti menossa talliin, mutta Keken kielteinen asenne esti siirron. Johanssonin siirtymisen taas esti sponsorituen vähäisyys ja myös Johanssonin managerin kielteisyys uutta tallia kohtaan. Lopulta ajajiksi varsin viime kädessä tulivat Andrea de Cesaris ja Bertrand Gachot.

 

[CCMK]

Vuoden 1991 ajaksi Jordan onnistui saamaan sponsorikseen 7UP:n ja lisäksi sille oli tehty ehto alustavasta sopimuksesta kaudelle 1992. Sopimukseen kuului myös tarvittaessa optio muihin juomamerkkeihin kuten Pepsiin, Spriteen tai Coca-Colaan.

Spriten tullessa mukaan väritys olisi muuttunut vain marginaallisesti. Sen sijaan Pepsin väritys olisi saannut auton näyttämään Tyrrellin kauden 1992 auton väriseltä tai Coca-Colan värityksellä vuoden 1981 Tyrrellin väriskaalan mukaan.

Tosin viimemainitun osalta Coca-Colan isot rahat jäivät tulematta kun Kevin Cogan ei oikein ollut myyntivaltti tallille. Rahojen tullessa auton väritys olisi muuttunut mustapunaisen valkeaksi.

Sopimusvaihdon lisäksi 15 pistettä kauden päätteeksi olisi tuonut miljoonan dollarin bonuksen tallille ja lisäksi sponsoritukea olisi tullut 1,1 miljoonaa dollaria muutenkin kaudelle 1992. Jordanille piti aluksi tulla kaudelle 1991 Pirellin renkaat, mutta lopulta talli hankki Goodyearin ostorenkaat itselleen. Syynä hankkimiseen oli valtavat erot kisarenkaan välillä.

Pirellin renkaat sopivat vuosina 1989-1991 parhaiten usein esikarsintoihin tai aika-ajoihin ja vain harvoin kisoihin. Pirelli kun ei vain osannut luoda hyödyllistä yleisrengasta lajiin Goodyearin tapaan. Tosin Pirellin Kovilla renkailla pystyi noina vuosina ajamaan usein maaliin vaihtamatta renkaita kisoissa ja siitä oli joillekin talleille mahtavaa hyötyä kisoissa.

 

[CCMK]

Vuoden 1991 aikana myös Alex Zanardilla oli paljon tehtävää loppukaudesta. Etenkin Michael Schumacherin lähdettyä Jordanilta erittäin nopeasti Benettonille. Alunperin Monzassa 1991 ja koko loppukauden ajan Zanardin piti ajaa kisoissa. Ikävä kyllä Roberto Moreno ajoi kuitenkin Monzassa ja Estorilissa.

Toisaalta Zanardilla ei ollut rahaa ajaa ja lisäksi Zanardi oli ollut aiemmin kiinni F3000-sarjan sopimuksessa testihommien ohella. Zanardin tallipäällikkö ei ollut halukas päästämään häntä pois ennen aikojaan ilman 600 000 dollarin korvausta. Eddie Jordan ei kuitenkaan halunnut ennen aikojaan Zanardia rattiin vaan antoi Morenon ajaa isot rahansa tallin tilille ja sitten heitti Pupon pois tallista.

Kaiken lisäksi Flavio Briatorella oli myös sormensa pelissä. Briatore kun olisi halunnut saada Zanardista uuden testikuljettajan ja mahdollisesti kaudeksi 1992 toisen kuljettajan Benettonille Schumacherin pariksi. Kuitenkaan mitään pysyvää sopimusta kaudeksi 1992 ei Monzan viikonloppuna vielä Zanardin osalle tehty.

Tämä kerta ei jäänyt ainoaksi Flavion tempuksi saada Zanardia talliin vaan vuosien 1991-1994 aikana Flavio teki montakin tarjousta Zanardille.

 

[CCMK]

Vuodeksi 1992 Jordanille vaikutti tulevan paljon hyvää alkavalle kaudelle. Kokonaan uusi Sasolin iso sponsorituki yhdessä menestyksestä riippuvan IMG:n ja Barclayn sponsorien kanssa näyttivät siivittävän talllin menestykseen.

Tosin Kyalamin aikaan uusi 192-malli näytti korkeintaan saavan 6 pistettä jos sitäkään. 6 pistettä olisi riittänyt miljoonan dollarin bonukseen sponsoreilta.

IMG:n kanssa oli luvattu option mukaan menestysbonus ja jatkovuodet määrittyivät niiden mukaan. Kahden vuoden sopimus olisi tuonut 2 miljoonaa dollaria talliin vuosiksi 1993-1994 ja kolmen vuoden sopimus olisi tuonut 3 miljoonaa dollaria talliin vuosiksi 1993-1995.

Niiden ehtona olisi tosin 15 pistettä kaudelta 1992 tai 30 pistettä kaudelta 1992. Niillä pisteillä talli olisi saanut saaliista riippuen 2-3 miljoonaa dollaria. Mauricio Gugelminin maksurahat karkottivat monia potentiaalisia kuljettajia. Näiden joukossa olivat muun muassa Alex Zanardi, Luca Badoer, Martin Brundle, Mark Blundell, Ukyo Katayama ja Olivier Grouillard.

Gugelmin maksoi kisoistaan 8 miljoonaa dollaria kaudella 1992 ja lisäksi oli pitkään valmis lunastamaan optionsa vuodeksi 1993 samalla rahasummalla, mutta hieman isommalla kuljettajan osalla.

Lopulta Suzukan aikaan Gugelminkin usko alkoi loppua kesken vaikka Eddie Jordan yritti saada Gugelminin pysymään tallissa. Pitkän suostuttelun jälkeen Gugelmin vielä näyttikin jäävän talliin kaudeksi 1993.

Sen sijaan Stefano Modenan mitta oli täyttynyt ajat sitten ja eräässä vaiheessa kautta tunteet olivat menneet vain hieman ennen aika-ajon alkua melkoiseksi patisteluksi.

Sen kuohahduksen myötä tallin jäsenet uskoivat Modenan olevan hermoheikko kaveri vaikka lopulta toikin tallin ainoan pisteen Adelaidessa.

Hänen sopimustaan ei kuitenkaan haluttu jatkaa enää kaudeksi 1993. Etenkin kun Modena halusi parempaa palkkaa umpisurkealla autolla ajamisesta kaudella 1993.

 

[CCMK]

Vuodeksi 1993 Jordanilla oli asiat menossa huonon edellisen kauden jälkeen todella surkeaan suuntaan. Sasolin sponsorit jatkoivat tallin tukemista Barclayn tapaan oikeastaan vain siksi, että oli pakko. Lisäksi tallilta jäi saamatta monia piensponsoreita ja bonuksia. Vuodeksi 1993 Eddie Jordan halusi myös Ayrton Sennan tai Nigel Mansellin liittyvän talliinsa.

Mansellin tapauksessa tilanteen esti Camelin ja Benson & Hedgesin päätös olla tulematta sponsoriksi ja Sennan tapauksessa neuvotteluja käytiin vuoden 1992 marras-joulukuun välillä. Lopulta neuvotteluissa Senna halusi suostumisesta itselleen 16 miljoonaa dollaria ja koko tallin osakekannan mihin Eddie Jordan ei ollut valmis.

Ayrton oli harkinnut Eddien heti Adelaiden jälkeen ehdotettua 16 miljoonan dollarin ja 50 % tallin osuutta mikä oli ehdoton minimivaatimus. Ajan kuluessa Ayrton oli halunnut enemmän osuutta myös riskipelistä ja toisaalta hän oli vaalinut mielessään myös suostumista. Ikävä kyllä Jordan ei ollut kyennyt löytämään lähimainkaan sopivia sponsoreita edes kattamaan alinta Sennan ehdottamaa tarjousta.

Jordanin tapauksessa osakekannan meneminen Sennalle olisi tarkoittanut myös tallin muuttumista brasilialaiseksi sponsorien osalta. Siihen eivät olisi olleet Sasolin edustajat tyytyväisiä. Eddie oli ehdottanut Sennalle vuosille 1993-1995 tehtävää sopimusta jossa Senna olisi saanut ensin 2,8 miljoonaa dollaria ja 25 % tallin osakkeista.

Sitten kaudella 1994 Senna olisi saanut 5,8 miljoonaa dollaria ja 49 % tallin osakkeista. Lopulta vuonna 1995 Senna olisi saanut koko osakekannan ja 16 miljoonaa dollaria.

Silloin Sennasta olisi voinut tulla tallipäällikkö ja hän olisi voinut joko jatkaa ajamista tai lopettaa sen. Ikävä kyllä Senna ei suostunut ehdotukseen. Tosin hän viimeiseksi neuvoksi Eddielle antoi ehdottoman vaatimuksen palkata Rubens Barrichello talliin kaudeksi 1993 ja huolimatta suhteellisen hyvistä väleistä Gugelminiin hän ehdotti Gugelminin poistamista tallin vahvuudesta heti kuin pystyisi.

Mauricio Gugelmin kun oli rahoineen tulppa. Kaudelle 1993 pitkään jatkunut Gugelminin empiminen jatkosta Jordanilla oli karkottanut jälleen monia ehdokkaita, mutta lopulta hänen lähtönsä sai liikettä myös Jordanin toisen kuskin paikan hakuun.

 

[CCMK]

Kaudeksi 1993 Jordanilla oli ehdolla toiseksi kuskiksi joko Mauricio Gugelminin kanssa tai ilman myös Martin Brundle ja Mark Blundell. Brundlen kanssa vuonna 1992 päästiin jo esisopimukseen, mutta Ligier esti sopimuksen menon sitä pidemmälle.

Mark Blundell taas vuorostaan halusi kilpailukykyisemmän tallin menopelin alleen sillä Blundell oli saanut tarpeekseen Yamahan moottorien talleista siinä vaiheessa kun Blundell oli ehdolla tiimiin. Lopulta kauden 1993 aikana Jordanilla oli paljon samaa kuin vuoden 1991 aikana. Erona oli se, että talli yritti kovasti etsiä sopivaa kokenutta kuljettajaa. Sellaista ei vain tuntunut olevan tarjolla.

Vuoden 1991 aikana tallin kanssa neuvotellut Stefan Johansson ei halunnut tulla takaisin Indycarista joten tallin piti tyytyä Ivan Capelliin joka kärsi Stefano Modenan kohtalon yhden huonon kauden takia. Hermoheikkous iski ja jo kahden kisan jälkeen Capelli piti korvata toisella kuskilla. Onneksi Thierry Boutsen löytyi hätiin.

Stefan Johanssonille tehtiin ehdotus paluusta f1:siin ennen Boutsenin löytymistä, mutta Johanssonin ongelma Eddien mielestä ei enää ollut rahan saaminen häneltä. Ongelma oli se, että Johansson vaati kohtuutonta palkkaa suhteessa tallin tuloihin. Lisäksi Johansson ei halunnut maksaa ajoistaan vaan saada palkkaa.

Johanssonin mielestä 300 000 dollaria olisi jo ollut hyvä summa ja tallin saaminen pisteille olisi ollut samansuuruisen bonuksen arvoinen. Se ei käynyt Eddielle ja näin Thierry Boutsen sai paikan. Tosin Boutsen ei koskaan ollut iloinen auton kanssa. Automaattivaihteet eivät sopineet Boutsenin ajotyyliin ja lisäksi miehellä oli vaikeuksia myös kokonsa takia.

Vaikean kauden aikana Rubensin rauhallisuus ja taito ajaa autoa hienosti huolimatta nuoresta iästään auttoivat tallia jaksamaan vaikeuksien keskellä. Boutsenin lähdettyä tallista tallin testimiehistä kaikki paitsi Vittorio Zoboli saivat ajaa. Ongelmana oli kuitenkin kaikkien testiajajien kohdalla myös raha. Heillä ei vain ollut sitä yhtä kisaa enempää ja Zobolin ajon Suzukassa ja Adelaidessa vei Eddie Irvine.

Loppupelissä myöskään luottaminen Apicellan, Naspettin tai Zobolin kaltaisiin kuljettajiin siinä vaiheessa ei näyttänyt tuovan tallille mitään etua ja muita talleja ei juurikaan kiinnostanut kyseiset herrat. Tosin Naspettilla oli aikaisemman f1-kokemuksensa takia hieman enemmän etua kuin muilla edellämainituilla.

Minardi oli kiinnostunut Naspettista kaudelle 1994, mutta jälleen kerran raha oli esteenä siinäkin. Irvinen summat riittivät ohittamaan myös Mika Salon tarjoukset kauden 1993 kahteen viimeiseen kilpailuun.

Adelaiden alla Irvine oli valmis maksamaan kauden 1994 kisoista 800 000 dollaria ja niiden olisi pitänyt riittää vähintään puolen kauden kisoihin vaikka koko kausi oli luonnollisesti Irvinen tavoitteena.

Jordan tosin neuvotteli paljon kauden 1994 off-seasonilla myös Aguri Suzukin ja Andrea de Cesarisin kanssa ja heidän rahansa olisivat riittäneet alistamaan Irvinen vain puolen kauden keikkamieheksi.

 

[CCMK]

Vuodeksi 1994 Jordanilla oli ehdolla Eddie Irvinen lisäksi myös Satoru Nakajiman suosittelema Masahiko Kageyama. Kageyama oli harmittavasti jäänyt ilman paikkaa kotikisaansa ja Adelaideen kaudella 1993. Satoru-sanin rohkaisusta oli vaikutusta ja näin Kageyama neuvotteli myös f1-paikasta eri tallien kanssa.

Muut tallit Jordanin ja Benettonin ohella eivät olleet Kageyamasta kiinnostuneita. Tosin Masahiko ei vain kiinnostanut talleja niin paljon kuin Ukyo-san. Japanin F3000-sarja oli tuolloin erittäin kiinnostava luokka ja vaikka siellä ajoi myös lukuisia maksukuskeja niin sarja oli myös valovoimainenkin ja palkkatasoltaan omaa luokkaansa verrattuna alempiin Euroopan pikkuformuloihin.

Parhaimmat miehet ansaitsivat reippaasti 1-2 miljoonaa dollaria kauteen ja bonuksiin sidottuna enemmänkin. Sellaiset summat olisvat kelvanneet myös mahdollisesti ilman paikkaa kaudeksi 1994 jääville Eddie Irvinelle tai Mika Salolle. Tosin maksukuskien rahasummat Japanin F3000-sarjan suurimpien summien osalta olisivat ehdottomasti kelvanneet myös f1:siin. Keskimäärin maksukuskien keskitaso oli paljon alempi, mutta 5-8 miljoonaa dollaria Kageyaman ohella myös muutamalta muulta kuljettajalta kauden kisoista olisivat kelvanneet myös f1:siin.

Edellämainittu Kageyama olisi tuonut Jordanille kaudeksi 1994 jopa 11 miljoonaa dollaria. Ikävä kyllä sopimus kaatui jälleen sponsorien ristiriitaan. Sasol torppasi Japanin sponsorit ja lisäksi yhtiön pomomiehet suuttuivat kun Eddie Jordan ei halunnut nuorta Stephen Watsonia talliin. Lisäksi sopimus Kageyaman kanssa jäi toteutumatta sponsorirahavirran hitauden takia.

Eddie Jordan vaati Irvinen syrjäyttämiseksi vähintään 8 miljoonan dollarin etumaksua ja Kageyama olisi maksanut vain 3 miljoonaa dollaria joulukuussa 1993. Lopulta Kageyama sai kyllä tarvittavan etumaksusumman, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Kageyaman summille ei ollut tarvetta Sasolin rohkaistuessa rahan sijoittamisessa ja lisäksi Irvine oli kohualoituksestaan huolimatta näyttänyt ansainneensa paikkansa lajissa.