Uskonpuute.
Eihän minun nämä huoleni ole järjellä ajateltuna mitään verrattuna edellisiin juttuihin, mitä täällä on kirjoitettu, mutta aina ihan itselle ongelmat ja pelot tuntuvat vuorenkorkuisilta. Ei onnistu siis järkeileminen.
Vähän uutta työtä olen nyt aloitellut, kaupallista alaa edelleen, mutta uudesta vinkkelistä ja ihan pohjalta alkaen. Ei sitä tietenkään muutamassa viikossa nouse kampaamotuotetason bossiksi, mutta tulevaisuus ja taloudellinen pärjääminen huolettavat.
Nyky-yhteiskunnassa kovan naaman näyttäminen ja ulkoinen status ovat kaikki kaikessa. Pitäisi yrittää olla jonkinlainen esikuva pojalle ja tasavertainen kumppani puolisolle. Ilman statusta ja varmaa toimeentuloa on helvetin hankalaa olla kumpaakaan.
Tuntuu, että kaikki muut ovat suunnilleen unelma-ammateissaan ja viihtyvät. Tai ainakin antavat sen kuvan ulospäin. Pääsisinpä minäkin joskus tilanteeseen, että voisin olla onnellinen, luottavainen ja itsevarma työssäni, sekä tietenkin perheen parissa.
Ei tämäkään kyllä yhtään auttanut, että tänne valitan. Perkele.